Maailman onnellisin koira!

Tällä viikolla ollaan aksattu peräti kahdesti:) Maanantaina ajelin hernerokkasumussa Jennan treeneihin Lohjalle ja keskiviikkona meillä oli Kajsan kanssa Jennan yksäri varattuna jau:n hallille. Piipalla on edelleen juoksut, joten Sani pääsi tuuraamaan. Sanihan ei ole aksannut kohta kolmeen vuoteen, joten neiti ei voinut aavistaa mikä riemu sitä odotti :) Tosin maanantaisen lämmittelylenkin osuus hallilta poispäin kesti 20 minuuttia ja sama matka takaisin 10 minuuttia...Sanilla on "vähän" kiire takaisin hallille! Taisi siis kuitenkin aavistaa, että nyt mennään tekemään jotain kivaa :)

Koska Sanilla takanaan pitkä tauko, niin ei tehty kummallakaan kerralla koko rataa, vaan pätkiä sieltä täältä. Sani oli haljeta riemusta ja veti ihan miljoonaa :) Näin arvasinkin olevan! Mutta sitä en olisi arvannut miten helpolta kaikki tuntuu...kuinka hyvin Sani lukee ja tulee ohjauksiin...kuinka yhteen me pelattiin radalla heti ensi pätkästä lähtien...Ihan kuin oltaisiin suoraan jatkettu siitä mihin kolme vuotta sitten jäätiin. Hassua :) Jenna totesi, ettei ikinä uskoisi, että välissä on noin pitkä tauko. Sani on kuulemma teknisesti edelleen todella taitava koira. Jenna totesi myös, että Sanin liikkumisesta radalla ei kyllä yhtään huomaa, että sillä on mitään vikaa missään. Onneksi ei! Sanihan ei ole ikinä lonkkaansa oireillut, ei aksatessa eikä muutenkaan. Mä niin toivon, että ei koskaan oireilisikaan!!

Jenna kysyi treenin jälkeen, että miten maltan pistää Sanin jälleen tämän jälkeen eläkkeelle? Niimpä, vaikeaa se on! Toivoisin niin, että voisin antaa tuon koiran harrastaa lajia, jota se niin sydämensä pohjasta rakastaa! Mutta mun hermot ei vaan kestä, ei edes sitä kevyttä harrastelua. Se sama ahdistus jota tunsin ennen kuin lopetettiin palasi taas. Huomasin jälleen kyttääväni treenien jälkeisinä päivinä hullun lailla Sanin liikkumista. Tosi ahdistavaa :( Ehkä se ei koskaan oireilisi, vaikka harrastettaisiinkin, ei voi tietää...mutta se on riski, jota en halua ottaa. Sani on aivan liian rakas tärkeä koira, jotta uskaltaisin. Koirat on onneksi tässäkin suhteessa niin mahtavia, että ne ei osaa kaivata ja surra asioita niin kuin me ihmiset. Ne ei ajattele, että tänään olisi treeni-ilta enkä pääsekään treenaamaan. Ne elää hetkessä, tässä ja nyt! Vaikka Sani ei pääsekään aksaamaan, niin uskon, että se elää onnellista täysipainoista elämää! :) Ja vaikka ei aksan voittanutta olekaan, niin onneksi Sani tykkää muistakin lajeista! Kunhan illat vähän valostuu, niin päästään taas satsaamaan tokon treenailuun tosissaan, sitä odotetaan molemmat jo aika lailla :) Mä olen kyllä onnekas kun olen saanut tuollaisen koiran, se on vaan niin speciaali!

Murunen
Kuva Eija Tienhaara

Maanantain treeneissä oli yksi kohta, josta Jenna sanoi, että oli ollut tosi haastava! Me tehtiin se kuin vettä vaan :) Totesin, että meidän aksamenestys aikanaan perustui suurimmalta osin siihen, miten taitava Sani oli ja miten se osasi niin hyvin paikata kaikki mun virheet, lähti kaikkiin sinnepäinkin ohjauksiin ym. Tipi on ihan erilainen ja vaatii huomattavasti tarkempaa ohjausta. Jenna totesi siihen, että ehkä Tipi on kuitenkin se joka opettaa mulle enemmän! Ja se on kyllä ihan totta!! Sani näytti mitä on ohjata koiraa joka on kuin ajatus. Ja Tipi on se, joka tekee musta paremman ohjaajan :) Molemmat omalla tavallaan hienoja ja niin täydellisiä mulle :) Piipan juoksutkin alkaa kohta olla ohi eli pian päästään senkin kanssa liitämään aksaradoille! Niin kivaa, odotan jo innolla :)

Loppuun vielä pakko vähän fiilistellä vanhan videon muodossa. Sanin menoa vuodelta 2008..

Aksakisat 2008

Voi niitä aikoja :)