Tipi 7v ja Kujeen mätsäri

"Minä rakastan tätä koiraa.

Silkkikorvat, mantelisilmät,

leuanalus samettia.

Kun ei mitään jaksaisi,

se tulee, huokaa,

laittaa korvat linttaan.

"Ei oltaisi surullisia"

Olen onnekas:

Kaikista maailman ihmisistä

juuri minä sain tämän koiran."

-Minna Lumirae

Tiistaina Piipa-pikkuinen täytti 7-vuotta. Ajatusteni jatke. Se tulinen ja kiihkeä. Kuitenkin myös niin kiltti ja tottelevainen. Ehtymättömillä pattereilla käyvä energiapakkaus ja ikuinen pentu. Raivostuttavan rakastettava pieni pyörremyrsky.

Onnea pikkuinen, niin rakas pieni sininen!

7-vuotis posetus

kuva Eija Tienhaara

Tipin liukastumisesta on nyt melkein 9 viikkoa. Huomenna mennään käymään fyssarilla ja toivottavasti saadaan lupa normiarkeen! Nyt ollaan siis vietelty remmielämää edellisestä fyssarikäynnistä lähtien. Yhtään ei onnu, eikä kevennä jalkaa (ei ole keventänyt kertaakaan sitten liukastamisen jälkeisten muutaman päivän jälkeen) ja muutenkin niin terve kuin pukki olemukseltaan :D Lihasrevähtymä (jos on se, eikä vaan venähdys) pitäisi parantua 6-9 viikossa. Kaikki pointit siis puoltaisi positiivista "tuomiota"... mutta huomenna selviää. Saapi peukuttaa! 

 Joku aika sitten oltiin Vuosaaressa kuvailemassa ja kolmen tunnin ristiin rastiin kävelyn ja kuvailujen jälkeen päätin päästää Tipin hetkeksi vapaaksi, jotta saisin muitakin kuin pönötyskuvia. Uskoin ihan vilpittömästi, että kolmen tunnin kuvailujen/käppäilyjen jälkeen meno on rauhallista, mutta kolme ekaa kuvaa oli tällaiset:

Yksikään...

jalka....

ei taida osua maahan...

Ehkä "hieman" kasautunutta energiaa siis. Ei auttanut kuin ottaa niitä pönötyskuvia...

 Tipi on kyllä ollut ihan äärimmäisen kiltti saikuttaja. Ei hypi seinille, vaan purkaa energiaansa leluihin ja Kujeeseen ;) Lenkillä tosin huomaa, ettei ole päässyt yhtään rallaamaan, kun meinaa kommentoida vähän turhankin herkästi vastaantuleville koirille...Jospa se vapaus nyt koittaisi!!!

Kuje kävi tänään ekaa kertaa mätsärissä tuloksella PUN 4. Kujeesta päivän parasta antia varmaan oli kehänlaita täynnä uusia ihania kavereita. Nartut/urokset ja minkä ikäiset vaan, kaikki kävi. Pieni poika sininen sai painia sydämensä kyllyydestä. Leena nappasi Kujeesta myös kehäpönötyskuvan, kiitos!!

Kuva Leena Himberg

Mätsärin jälkeen kaveri totesi, että "jos ottaisin sheltin, ottaisin Kujeen. Onneksi en ota, sä et varmaan siitä luopuisi :D"

Semmoinen pieni hurmuripoika se on :)

Niin lomalla :)

Ollaan lenkkeilty, kuvailtu, lenkkeilty, kuvailtu ja vielä vähän lenkkeilty ja kuvailtu :) No ehkä on tehty jotain muutakin pientä, mutta siinä mun loman ohjelma pääpiirteissään. Ja onneksi tätä ihanuutta on vielä muutama päivä jäljellä!

Sunnuntaina hiekkakuopalla kirmailua kameran kanssa...

Leidit landekasalla :)

Sani 10v10kk ja ihan harjaamatta :)

veteraani- ja vauva-osasto edustaa

Hieman hönö? ;)

Kyllä pojatkin voi olla söpöjä ;)

Trio ihanaiset

Auringon paisteessa

Me tytöt

Riemukasta

Sinisiä hetkiä

Kultamuru

Leijonakuningas!

Huipulla ei olekaan yksinäistä :)

Boooring!!!

Maanantaina vihreässä metsässä...

Nautiskelua

Metsänpoika

Metsänneito

Me :)

Kuje puuhaa jotain..? :)

Puuhkahäntä

En kyllä jaksais enää posettaa

Jeee, näin on paras!

Sanin dieettiä on nyt viikko takana ja vaaka näytti tänään -200g :D Ja tämä siis saavutettu ruokintakertoja (ja ruokamäärää) lisäämällä. Heittoa voi kyllä olla, koska en muista punnasinko samaan vuorokauden aikaan molemmilla kerroilla ja nyt lomalla ovat myös saaneet normia enemmän lenkkiä, varsinkin vapaana juoksua...Ei tuosta siis vielä voi vetää johtopäätöstä, että toimiiko vai ei? Mutta lupaavaa toki. Jatketaan siis tällä ainakin toistaiseksi. Ois kyllä hienoa jos tää oikeesti toimii :)

Lisää lomatouhuista (ja kuvia) seuraavaan postaukseen, ettei tästä tuu ihan ylipitkää :D

It hasn't been your day, your week, your month or even your year

Jotain tuollaista Tipi varmaan tuumaisi jos osaisi puhua...Tää alkuvuosi ei oo ollut ihan Tipin parasta aikaa. No, vuotta on vielä 3/4 osaa jäljellä, joten onhan tässä hyvin aikaa sen muuttua ihan parhaaksi ikinä :) Toivottavasti näin!

Käytiin eilen fyssarilla. Toivoin kovasti, että oltaisiin saatu lupa palata normiarkeen Tipin kanssa, mutta ei se ihan niin mennyt. Patrician mielestä vamma ei ole ranteessa vaan lavan alueella. Mahdollisesti se sama kohta mikä otti osumaa siinä A:n törmäyksessä vuosia sitten? Patricia epäili, että siellä olisi ehkä lihas venähdys tai revähdys. Silloin kuukausi sitten lämpökamera näytti punaisena ranteen lisäksi myös lavan alueen, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että johtuu siitä kun Tipi on keventänyt jalkaa ja itse ongelma on ranteessa. Mutta ilmeisesti just toisin päin? Patricia sai tehdä aika lailla töitä tuon oikean puolen lavan kanssa, se oli siis todella, todella tiukka ja krampissa. Ranteessa ei ollut mitään. Tipi on kyllä niin kiltti hoidettava, ei kertaakaan pyrkinyt pois, vaikka taatusti teki kipeää. Ja hoidon lopuksi suukotti Patrician :)

Kuukauden päästä mennään uudestaan ja siihen asti edelleen rauhallista eloa. Lenkkeillä saadaan normaalisti, onneksi, kunhan Tipi on rauhallinen. Korkeintaan kerran viikkoon saa päästään juoksemaan kavereiden kanssa ja silloinkin vain ihan hetkellisesti kera hyvän lämmittelyn ja jäähdyttelyn ja meno ei missään tapauksessa saa olla mitään päätöntä. Tokoa saadaan tehdä paitsi vauhtiliikkeitä. Mä optimistisesti ehdin ilmoittaa Tipin möllitokoon 10.4, (kun ajattelin, että oltaisiin nyt saatu lupa treeniä), mutta se täytyy nyt perua. No tällä mennään ja uskotaan, että kuukauden päästä kaikki on toisin ja Tipikin pääsee nauttimaan alkavasta keväästä täysin siemauksin :) Jos jollain on kokemusta koiran lihasrevähtymistä tai antaa muuten vinkkejä miten mahdollisesti helpottaa toipumista, niin otan mielelläni vastaan :)

Sani sai noottia (tai siis minä) siitä, että on pulskassa kunnossa. Tiesin, että on. Tipin saikutellessa tytöt sai taas enemmän pureskella puruluita ja Sani ei paljoa tartte että ottaa heti ylimääräistä vyötärölle. Ollaan oltu laihiksella jo tovi, mutta Sani luopuu saavutetuista grammoistaan niiiin hitaasti. Annokset on jo nyt niin pienet, ettei niitä voi pienentää, mutta ajattelin kokeilla jotain uutta. Ihmisillä sanotaan, että laihdut kun syöt säännöllisesti, joten siirrän Sanin kokeiluluontoisesti kolmelle ruualle. Jospa useampi ruokakerta aktivoisi aineenvaihdunnan tehokkaammaksi? Vähän pelottaa, että noinkohan saan sen lihomaan entisestään..No täytyy vaan seurata painoa tosi tarkkaan. Kerron sitten miten tässä koirakokeessa kävi...

Pöh, minä mikään lihava ole...vain kauniisti pyöristynyt ;)

Mut sit niitä kivoja juttuja :) Mulla alkoi tänään talviloma, miten ihanaa! Jos seuraavan viikon ajan ois sellaiset ilmat kuin tänään, niin en kyllä pistäisi yhtään pahitteeksi ;) Sen kummempia suunnitelmia ei ole kuin lenkkeillä, valokuvata, ehkä vähän treenata...ja eiköhän me keksitä kaikkea muutakin kivaa :)

Kuje pääsi eilen elämänsä ekoihin tokotreeneihin tuuraamaan Sania, joka huilaili fyssarikäsittelyn jäljiltä. Kuje ei tokojuttuja osaa oikein mitään, joten vähän mietin millaista kaaosta meidän touhu tulee olemaan. Mutta ei se ollut :) Nähtävästi se, että ollaan treenattu kontaktia ja ylipäänsä touhuttu jotain (rakennettu suhdetta) riittää tosi pitkälle. Eihän me varsinaisesti osattu, mutta runsaasti palkaten touhuttiin kaikkia pentujuttuja ja hienosti Kuje keskittyi vaan mun kanssa tekemiseen. Vaikka väliajoilla se seurasi tosi tarkkaa mitä ympärillä tapahtuu ja meinasi kovin innostua viereisen kentän aksa-äänistä, niin aina kun lähdettiin yhdessä touhuamaan niin tyyppi unohti kaiken muun. On se ihana :)

Kuva Marianne Timonen

Koirat eivät kuole koskaan

Koirat eivät kuole koskaan. Ne eivät osaa. Ne väsyvät ja tulevat hyvin vanhoiksi, mutta kuolevat? Eivät ne osaa. Jos ne aikoisivat kuolla, eivät ne haluaisi jatkuvasti kävelylle. Ja vaikka niiden lenkki olisi vain yksi askel, kunnes kipu pakottaisi pysähtymään, ne haluavat lenkille silti. Koska kävelyllä on kaikki, mitä ne kaipaavat: hajuja, kenties mädäntänyt kananluu, toisten koirien jälkiä - ja sinä. Koska se, että ne saavat kävellä siinä, rinnallasi, tekee niiden elämästä täydellistä. Ja täydelliseen elämään ei mahdu kuolemaa.

Kun sinä luulet, että koirasi on kuollut, olet väärässä. Koirasi vain nukkuu, sinun rinnassasi, sydämesi vieressä. Ja kun se on nukahtanut sinne, sinua itkettää koko ajan. Miksikö? Koska koirasi heiluttaa häntäänsä rinnassasi. Ja se sattuu. Tottakai se sattuu, kun häntä heiluu siellä, rintasi sisällä. Ja se heiluu usein, koska se heiluu aina, kun koira herää. Se haluaa kiittää sinua. " Kiitos, että annoit minulle lämpimän paikan jossa nukkua, aivan sydämesi vieressä. "

Ajan myötä häntä heiluu uhä harvemmin. Koirasi saattaa olla väsynyt, onhan se ollut kiltti koira koko ikänsä. Se on ollut kiltti, ja sinä ja se tiedätte sen molemmat. Se on ollut kiltti silloinkin, kun sen luihin on sattunut niin paljon, että se kaatuu kävellessään ja silloinkin, kun se ei haluaisi lähteä pissalle kaatosateeseen. Se on ollut kiltti koira.

Ajan myötä häntä siis heiluu yhä harvemmin, mutta älä hetkeäkään luule, että koirasi on kuollut. Se heiluttaa taas häntäänsä - yleensä kun sitä vähiten odotat. Sillä sellaisiahan koirat ovat.

Olen oikeastaan pahoillani jokaisen sellaisen puolesta, jonka sydämen vieressä yksikään koira ei nuku. Te olette jääneet paitsi niin paljosta.

-tuntematon-

Hyvää syntymäpäivää Saana-muru! Ja huomisen synttärisankarille Sissi-Sipsukalle myös! Miten onnekas olin, että sain teidät omistaa, maailman parhaat tytöt! Rakkaimmat synttärionnittelut, ootte niin rakkaat!

"Menneisyys soi kuudella kielellään

muistojen kitaraa soittaa mielellään.

Taivaan kannenkin taaksen ne soinnut soi

kun mennyttä aikaa esiin kitaroi

Minä kuuntelen kitaraa

muistojen kitaraa"

Kuje 8kk ja kaikenlaista :)

Villi ja vallaton täytti eilen 8 kuukautta!

Ei enää pennunpallero, mutta edelleen ihan baby-face :)

Tää on kyllä yhtä hännänheilutusta ja iloisuutta koko pentu :) Se suhtautuu elämään ennakkoluulottoman uteliaasti ja innokkaasti. Sen kanssa on kiva mennä minne vaan uusiin paikkoihin, kun pikkumiehen mielestä kaikki on vaan niin hurjan hauskaa ja ihanaa :) Positiivinen elämänasenne; siitä on pienet siniset pojat tehty :)

Sattui jokunen aika sitten, että katselin telkkaria ja Kuje makoili mun kyljessä. Yhtäkkiä pikkutyyppi alkoi aivan vimmatusti heiluttaa häntää. Ihmettelin, että mitä nyt, kunnes tajusin, että se on ihan unessa ja heiluttaa siis unissaan häntäänsä :D Nauratti, se oli niin Kujemaista :) 

Reilu 6 kiloo silkkaa elämäniloo :) 

Viime sunnuntaina oli toinen kerta taitava pentu kurssia. Onneksi edelliskerran läksyjä ei kuulusteltu, koska osa on vielä vähän (tai paljon) vaiheessa ;) Rauhoittumisalustan kanssa ollaan edistytty eniten. Kuje oppi lopultakin laskemaan pään alas. Treenitunnin aikana tuli eka kertaa oivallus ja nyt kotona sujuu jo kuin vettä vaan, jee!! Mietin jo, että pitääkö se opettaa ensin temppuna, mutta Lotta sanoi, että ei, kyllä se tulee sieltä itsestään. Ja tulihan se! Kontaktia ollaan treenattu paljon sisällä iltaruuan kanssa. Tää sujuu. Kun hommaa lisää häiriön (toiset koirat), niin haastetta riittää. Kuje haluaisi ihan mahdottomasti mennä moikkaamaan jokaisen lenkillä vastaantulevan koiran. En edes kehtaa kertoa miltä meidän ohitukset välillä näyttää, niin noloa...Työmaata riittää, mutta onneksi edistymistäkin tapahtuu pikku hiljaa. Odotan kyllä sitä päivää kun päästään kauniissa kontaktissa, ilman kiskomista ja itkemistä, toisen koiran ohi lenkille, se on skumpan paikka se :) Treeneissä onneksi keskittyy (alkuintoilujen jälkeen) tosi hyvin, remmilenkit on se haastepaikka...Leikkimistä ei olla ehditty hirveästi harjoitella :( Mä niin odotan kevättä (tai edes jäiden sulamista) että voisi taas treeniä ulkona. Mihinkään halliinkaan kun ei töiden jälkeen ehdi eikä jaksa lähteä. Ja sisällä tuntuu, että seinät tulee vastaan leikkiessä. Tää ois kyllä hirmu tärkee asia treenata (kävin kuuntelemassa agipaneelia...;) ) joten täytyy vaan yrittää taas tsempata! 

Uusina juttuina otettiin nenäkosketusta käteen. Aluksi pelkkä kosketus ja nami siitä kädestä. Tää aukesi Kujeella samantien. Nyt sitten rakennetaan kestoa. Ja sen jälkeen häiriötä. Ehkä tätäkin voisi (sitten kun on valmis) käyttää apuna ohituksissa? Toimii myös rauhoittavana juttuna, jos koira käy treeneissä kuumana tai missä vaan, koska vaatii keskittymistä. Vahva istuminen oli toinen juttu. Eli koiran pitää kestää kaikenlaiset nami/lelu/käden heiluttelut paikallaan istuen ja vasta lupa käskyllä saa nousta. Tää varsinkin aksakoirille tärkeä taitoa lähtöä ajatellen. Nyt ollaan siinä pisteessä, että pystyn laittamaan nameja Kujeen viereen maahan (n. 20cm päähän) ja Kuje ei ota niitä. Toki palkkaus pitää olla tiuhaa. Mutta ajatus tuntuu uppoavan :) Kolmantena juttuna oli rauhoittuminen istumaan jalkojen väliin (oivallinen apu jos matto unohtuu ja koira tarttee saada rauhoittumaan). Otettiin namialusta avuksi. Koira istumaan jalkojen väliin, nami kuppiin siihen eteen ja heti kun lakkaa nojaamasta käsiin = namia kohti, niin vapautus namille. Samalla tulee treenittyä luopumista ja vapautuskäskyä. 

Kukkulan kuningas

Jos mä oon koulutellut Kujetta, niin Kuje on myös ahkerasti kouluttanut mua...meinaa korjaamaan tavarat oikeille paikoilleen. Jos unohtuu, niin palaute tulee aina aika nopsaan. Onneksi mitään super-arvokasta ei ole vielä mennyt...Monenlaista pientä kyllä...

Tää oli tosi hyvä!

t. Kuje

(Tietysti lainakirja. Anteeksi Tanja, vielä kerran!)

Uusi navigaattori tarttis myös ostaa, koska eihän sen paikka todellakaan ole eteisen tuolilla... Ja pöydälle jos laittaa tavaraa, niin reilusti sitten keskelle, ei mihinkään reunoille.  Pieni tarkkaavainen etsijä löytää kyllä. Mahdollisimman ylös on se paras paikka!  Kirjan ja navigaattorin lisäksi on mennyt aika monta lehteä, jokunen nenäliina, sukkia (aaargh tää on yhtä suuri sukka-addikti kuin Tipi), yksi villapaita (jota onneksi oli vain raahattu ei rikottu) ja sen sellaista...eli loppu viimein aika vähän. Mä olen selvästi suht koulutuskelpoinen ja oppivainen :D

Jos nimi on Kuje niin se lienee velvoittaa kujeilemaan aina kun mahdollista ;)

Tipin jalka vaikuttaa hyvälle. Kipulääkekuuri loppui viikko sitten ja lääkärikäynnistä on nyt kaksi viikkoa. Kertaakaan tänä aikana ei ole ontunut/keventänyt jalkaa tai ainakaan en ole huomannut. Toki hyvin pienestihän Tipi oireili akuutissakaan vaiheessa... Mutta hyvältä vaikuttaisi paraneminen näin maallikon arviona. Meillä on kahden viikon päästä fyssari, joten sitten saan ammattilaisen mielipidettä ja tiedän vähän paremmin missä mennään ja mitä uskaltaa tehdä. Lääkärin mukaan nyt saataisiin palata normiarkeen (poislukien agility). Koitan kuitenkin edetä maltilla tuohon fyssarikäyntiin asti. Pari kertaa Tipi on päässyt juoksemaan vapaana ja ei vaikuttaisi haittaavan jalkaa? Ainakin liikunta on ollut puhdasta niin lenkillä kuin sen jälkeenkin. Perjantaina oltiin tokotreeneissä, mutta en kyllä pystynyt nauttimaan treenaamisesta yhtään, kun stressasin koko ajan rasittuuko jalka liikaa :( Joten tokotreenit (ainakin vauhtiliikkeiden osalta) saavat olla tauolla sinne fyssarikäyntiin asti. Loppuun muutama kuva lauantainlenkiltä maustepoikien kanssa. Kyllä tuo Tipi niin onnelliselta näyttää kun pääsi taas vähän juoksemaan vapaana :)

Sulje silmät ja nauti vauhdin hurmasta!

"Decisions as I go, to anywhere I flow.

Sometimes I believe, at times I'm rational.

I can fly high, I can go low.

Today I got a million. Tomorrow, I don,t know."

Huonoa tuuria

Just kun oltiin saatu sterilointi hoidettua ja paranneltua. Just kun oltiin päästy takaisin tokoilun pariin. Just kun tällä viikolla päästiin lopulta aloittamaan taas aksakin. Niin nyt sitten taas saikutellaan :(

"Mami, joko saisin mennä viilettämään?? En jaksais enää vaan olla paikallaan...

Alku viikosta päästiin ekaa kertaa sterkan jälkeen aksatreeneihin. Meidän ryhmällä on oma fb-ryhmä, joten tiesin etukäteen, että meillä kivat kouluttajat, kivat treenikaverit ja kivoja ratoja. Uudet lämppämaastotkin oli aivan huikeat, joten olin tosi innoissani. Ehdittiin ottaa pari ratapätkää, kunnes Tipi liukastui mutkaputkessa ja lensi ihan kyljelleen. Palkka oli odottamassa estesuoran päässä, joten kaatumisen jälkeen kaahasi palkalle ihan miljoonaa. Mutta seuraavaan putkeen kun lähetin, niin sieltä tuli sitten kolmijalkaisena ulos. Parin askeleen verran ontui oikeaa etujalkaa ja sen jälkeen oli taas normaali ja omasta mielestään valmis jatkamaan treenejä. Lopetettiin tietysti siihen. Jäähkälenkillä itketti ja harmitti ja suututtikin. Typerä aksa ja typerät tummat mutkaputket!! Jäähkälenkillä ei ontunut kertaakaan ja liikkui muutenkin normaalisti, mutta apealla mielellä ajeltiin kotiin. 

Treenit oli tiistaina ja torstaina mulla oli vapaapäivä. Tuon treeni-episodin jälkeen Tipi ei ollut ontunut kertaakaan, mutta torstaina kevensi kaksi kertaa lenkin aikana oikeaa etujalkaa. Ihan vain muutaman askeleen verran, mutta kuitenkin. Mun hermot ei kestäneet kattella kauempaa joten varasin ajan Vihtiin seuraavalle päivälle. Mua vähän nolotti mennä, kun arvasin, että Tipi ei tietenkään onnu/kevennä jalkaansa millään lailla vastaanotolla, joten ajattelin että saan varmaan ihan hermoheikon maineen. Toisaalta tiesin, etten pystyisi aksaamaan jos en olisi varma että kaikki ok, joten...

Ihan ensimmäiseksi lääkäri kuvasi Tipin kauttaaltaan lämpökameralla. Mulle tää oli ihan uusi juttu, mutta olipa hieno. Tuolla vähän tietoa asiasta, ketä kiinnostaa klik. Minäkin näin kuvista miten oikean ranteen kohdalla oli selvä isompi punainen alue, joten tiedettiin siis heti mitä lähteä tutkimaan. Lääkäri taivutteli, paineli ja tutki rannetta, mutta mitään kummempaa kipureaktiota ei saanut. Totesi, että todennäköisimmin on pehmytkudosvamma. Sanoi, että ei näe tarvetta röntgenkuvalle. Koska kipureaktiota ei tule, niin tuskin on murtumaa. Mutta jos haluan (ja koska Tipi on niin kiltti ja helppo, että kuvaus voidaan tehdä hereillä), niin voidaan kyllä varmuuden vuoksi kuvata. Musta tuntui paremmalle tietää varmasti joten päädyttiin kuvaamaan. Lääkäriä ja hoitajaa nauratti, että on tää helppoa kun Tipi tartti vain nostaa pöydälle, sanoa 'maahan' alustan päällä ja näin tassu oli valmiina oikeassa paikassa kuvattaksi :) Otettiin ensin kuva molemmista tassuista ja sitten vielä oikeasti erikseen lähempi kuva, että kaikki pienetkin hiusmurtumat näkyisi. Ei mitään murtumia ja muutenkin oikein siistit ja hyvännäköiset ranteet, huh! Eli pehmytkudosvamma se mitä todennäköisimmin on. Näissä pienissä pehmytkudoksissa on kuulemma se kurja puoli, että paranevat hitaammin, kun ovat koko ajan käytössä. Mutta paranee kuitenkin, se on pääasia. Viikon kipulääkekuuri, pari viikkoa kevennettyä liikuntaa ja kaksi kuukautta taukoa agilitysta. Sitten pitäisi olla kunnossa, onneksi! Lääkäri muuten ihmetteli kovasti Tipin ikää (kohta 7 vuotta), kun kuulemma vaikuttaa paljon nuoremmalla. Kuulen tätä aika usein Tipin kohdalla, kai se meinaa olla ikuinen pentu :)

Eka viikko kevyempää elämää takana ja on tää kyllä tylsää. En niinkään kaipaa agilitya, mutta normiarkea kyllä. Sitä että Tipi saisi viilettää vapaasti metsässä ja riekkua kavereiden kanssa. Ja tokoilemaan kaipaan myös kovin. Mut täytyy olla kiitollinen, ettei tän pidempää saikkua ja että tästä paranee. Voisi olla niin paljon huonomminkin...Onneksi Tipi ei ole lääkärireissun jälkeen ontunut/keventänyt kertaakaan joten kaipa tässä parenemaan päin ollaan, toivottavasti!!

Penni ajatuksistasi...

Googlailin vähän agilityssa loukkaantumisista, esteturvallisuudesta jne. Aika ahdistavaa luettavaa. Joku tutkimus kertoi, että joka kolmas agilitykoira loukkaantuu jossain vaiheessa uraansa, se on tosi paljon! Toisaalta moniin riskeihin pystyy vaikuttamaan myös omilla valinnoilla ja toiminnalla (hyvä pohja, turvalliset esteet, oma ohjaus, koiran huolto, kropanhallinta ja syvät lihakset kunnossa, treenitiheys ja kesto jne) ja se on kyllä helpottavaa. Ehkä laadukkaalla treenaamisella riskit ei kuitenkaan ole noin isot ja joka kolmas koira-loukkaantuu suuruiset? En tiedä olisiko Tipin liukastumista voinut millään välttää (en osaa sanoa oliko putki liukas), mutta monta muuta mahdollista loukkaantumisen paikkaa varmasti voi. Tummista putkista luin ja jatkossa en aio Tipiä niissä juoksuttaa jos ovat mutkalla. Työkaverin kanssa puhuttiin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa pelätä asioita. En mä vaan Sissin kanssa treenatessa osannut edes pelätä mitään loukkaantumisia. Saninkin kanssa havahduin vasta niiden A-lentojen jälkeen. Tipin kanssa pelkään A:ta ja jatkossa varmaan niitä mutkaputkiakin, olkoon minkävärisiä vaan. Plääh. No kunhan Tipi nyt vaan paranee kuntoon ja jos vaikka joskus kesän kynnyksellä päästäisiin taas aksailemaan, niin sitten voin alkaa työstää omia ajatuksiani/pelkojani. Mutta nyt parannellaan ja keskitytään vaan siihen. 

Kultatyttö