torstai 29. tammikuuta 2015

Raikas tuuli, puhalla pois pilvet pinttyneet!!

Dodiin, olisi niin paljon kerrottavaa, etten tiedä mistä aloittaa :)

Jos vaikka Saanan kuulumisista...Saanulle kuuluu ihan hyvää. Toipuminen etenee hitaasti, mutta ainakin etenee. Hetken aikaa oli vaihe jossa tuntui, ettei mitään edistymistä tapahtunut, se oli ehkä kaikista raskainta. Mutta nyt taas vaihteeksi positiivisella ja toiveikkaalla mielellä. Viikko sitten käytiin lääkärissä kontrollissa. Lääkäri sanoi, että jos vaan jaksan tätä henkistä stressiä niin Saanan kunto ja vointi on niin hyvät, että hyvin voi rauhassa katsella miten tilanne kehittyy. Viimeisen reilun viikon aikana on tuntunut, että Saanan koordinaatio ja tasapaino on parantunut ihan merkittävästi. Lenkkejä ollaan koko ajan kasvatettu ja suht vakaata alkaa meno olla, liukkaista keleistäkin huolimatta. Syndroomaan liittymättömänä juttuna Saanalla on nyt viime aikoina alkanut ilmetä joitain dementian oireita. Lähinnä lenkillä ollessa saa vahtia, että pysyy matkassa mukana, kun saattaa unohtua hajun perään ja jos ei näe mua, niin lähteekin menemään eri suuntaan kuin muut. Ja kun kuulo on jo aika huono, niin siinä saa olla tarkkana...Kotona on myös muutaman kerran eksynyt johonkin nurkkaan. Onneksi nämä on toistaiseksi vain satunnaisia tapauksia, mutta eihän se vanhuus yksin tule. Onneksi Saana on kuitenkin koko ajan tosi iloinen ja hyväntuulinen. Välillä vähän höppänän oloinen, mutta ei mitenkään ahdistunut. Haluaa kovasti osallistua kaikkeen ja olla menossa mukana. Lievästä dementiasta huolimatta Saana alkaa taas olla aika lailla oma itsensä :) Jos tää raskas loppuvuosi jotain on opettanut, niin arvostamaan jokaista yhteistä hetkeä! Päivä kerrallaan siis...

Kaikesta sairastelusta huolimatta missään vaiheessa ei ole ollut hetkeäkään epäselvää kuka on tän koiralauman pomo. Kuka sanoo viimeisen sanan ja kuka vie parhaat pedit. Video toimikoon todisteena ;)

Pomon elkein

Vaikka loppu vuoteen liittyi paljon surullista Saanan sairastelun tähden, niin on me kivojakin juttuja touhuiltu. Päivi Eerolan handlerikurssilla opiskeltiin viiden kerran verran näyttelyesiintymistä. Paljon opittiin ja paljon kehityttiin. Tipin kanssa keskityttiin hiomaan showtaitoja vielä paremmiksi ja Pipaselle kurssi olikin yhtä huvipuistoilua. Mikäs sen hauskempaa kuin temputella ja syödä herkkuja! Ja Sanin näyttelyistä eläköityminen on sitten peruttu ;) Jos ennen kurssia näyttelytouhut oli Sanin mielestä tylsää puuhaa, niin kurssin myötä homma muuttui taas hauskaksi. Vikalla kerralla neidin esiintyminen oli niin tyylikästä, että Päivi totesi, ettei keksi enää mitään mitä siitä tarvitsisi muuttaa. Hännän liputukseen saatiin ohje, ettei saa mennä liian lähelle edessä olevia, silloin kuulemma nostaa. Muulloin häntä nousee vain kärjestä, ei tyvestä ja Päivin mukaan se ei ole merkki mistään muusta kuin reippaasta luonteesta. Hyvä juttu, koska en olisi missään tapauksessa alkanut kouluttaa sitä alas! Lopuksi Päivi totesi, että nyt ilmoittamaan näyttelyyn ja viestiä sitten hänelle kun ollaan oltu ROP-veteraani :) Hih, joopa joo!

Lahden ryhmikseen lähdettiin sitten testailemaan opittuja taitoja. Marjalta saatiin vähän trimmailuapua, joten sain viedä viimisen päälle hienot tytöt kehään, kiitos vielä! Tuomarina oli Paula Rekiranta. Pipan vuoro oli ensin ja voi miten hienosti neiti esiintyi, ei mitään haisteluja tai hihnassa vetämistä. Se on niin showgirl! Väri ei ollut tuomarin mieleen, joten tuloksena EH. Arvostelu kuului seuraavasti:

Erittäin hyväntyyppinen, mittasuhteiltaan oikea narttu. Pitkä pää, jossa hyvät linjat. Hieman pyöreät silmät. Kookkaat korvat. Hyvä kaula. Tiivis ylälinja. Saisi olla paremmin kulmautunut edestä. Hyvä runko ja takaosa. Hyvä karvanlaatu. Merleväri saisi olla puhtaampi. Liikkuu erittäin hyvin.


Kuva Kirsi Tuominen

Hyvin oli opit menneet perille Sanillekin! Kyllä hymyilytti, kun neidin iloista menoa katseli. Iloinen esiintyminen oli mulle voitto jo itsessään, se oli se meidän tavoite! Bonuksena päälle tiukalta tuomarilta VET ERI 2 SA. Sanin arvostelu näytti tältä: 

9,5v. Kaunis narttumainen kokonaisuus. Erittäin hyvä koko. Hyvä kallo. Kuono-osa jo hieman kuivunut, Tummat silmät. Hyvinkannetut korvat, Hyvä runko, raajat ja kulmaukset. Hyvä karvapeite. kevyet, rodunomaiset liikkeet.

Kuva Kirsi Tuominen

Kiitos vielä myös parhaalle reissuseuralle!! :) 

Aksan suhteen ollaan oltu äärettömän laiskoja. Sitä oikeaa asennetta ei ole meinannut millään löytyä...Vuoden alussa ilmoitin meidät kisoihin, vaikka ei juuri olla treenailtu. Ajattelin josko sillä tavalla löytyisi se treeni-intokin taas. Typerä päähänpisto, myönnetään. Tipi oli jotenkin outo kisoissa, jäi esim. hetkeksi patsastelemaan A:n päälle. Järki sanoi, että se on varmaan vaan treenaamattomuuden aiheuttamaa epävarmuutta, mutta koska saan itseni lietsottua niin helposti pieneen hysteriaan, niin jätettiin toinen startti ottamatta ja seuraavalla viikolla vein Tipin varmuuden vuoksi verikokeisiin. Otettiin laaja verenkuva ja kilppariarvot. Tulokset tuli ja lääkärin sanoin "aivan loistavat arvot, kaikki hienosti viite-arvoissa". Huh helpotus! Tällä viikolla oltiin Jennan treeneissä ja olipas mukavaa! Muistin taas miten kivaa aksa voikaan olla :) Ihan huippua!

Ei oo aksakuvia, peltorallia vaan

Eat my dust!!!! 

Tokoiltu ollaan kerta viikkoon ohjatusti ja jonkun verran itsekseen.  Iso kiitos Ilselle, Mariannelle ja Mikaelalle treeniseurasta. Moni treeni olisi jäänyt tekemättä ilman treenikavereita jotka on valmiita treenimään säällä kuin säällä :)  Marraskuussa käytiin Krista Karhun yksärillä Ylöjärvellä. Treenikaveri teki reissusta tosi hyvät muistiinpanot, joten taidan tehdä niistä ihan oman päivityksensä. Viime viikonloppuna osallistuttiin Tipin kanssa myös leikki- ja motivaatiokurssille, mutta jos siitäkin vaikka oma päivityksensä.
Muutama kuva treeneistä Visiolla. Kaikki kuvat on ottanut Marianne Timonen, kiitos!

Hoplan! 

Teräsnainen :)

Maahanko?


Aina valpas!

Loppuun vielä Eijan ottama suloinen kuva meidän lenkipoppoosta. 

Kuva Eija Tienhaara

Tän iloisen ja värikkään poppoon myötä kivaa loppuviikkoa kaikille! :)



maanantai 5. tammikuuta 2015

Mulla olis yksi toive, yksi pieni pyyntö vaan

Saanu muru
Kuva Eija Tienhaara

Mennyt kesä ja syksy toi monta surullista uutista kaverikoira rintamalla, sairasteluja, menetyksiä...Monta kertaa mietin miten onnekas olen, kun mulla on terveet koirat. Mutta tilanteet muuttuu niin nopeaan, joskus yhdessä illassa..Se oli ihan tavallinen maanantai-ilta ja iltalenkki. Katselin jo alkulenkistä, että miksi Saana välillä liikkeessä vippaa sivusuunnassa. Loppulenkistä neidiltä sitten ihan yhtäkkiä lähti jalat alta ja meno muuttui hoiperrukseksi. Viimeiset 500m Saana pääsi sylikyydillä kotiin, koska tasapaino oli ihan hukassa, silmät sahasi, pää pyöri. Sama hoiperrus jatkui koko illan sekä aamun. Se olisi ollut ihan äärimmäisen pelottavaa ellen olisi kokenut tätä kaikkea jo kerran aikaisemmin, Sissin kanssa. Nyt olin ihan varma, että kyse on samasta syndroomasta. Tai lähes varma...mielessä kävi myös, että mitä jos tämä onkin jotain muuta..? Sinä yönä ei juuri tullut nukuttua...

Lääkäriin päästiin heti seuraavana aamuna ja diagnoosi vahvistui: vanhan koiran syndrooma, se sama kuin Sissilläkin, mutta huomattavasti lievempänä. Vanhan koiran syndrooma on siis eräänlainen tasapainohäiriö, sisä/välikorvan tulehdus, jota esiintyy erityisesti vanhoilla koirilla. Syytä syndroomaan puhkeamiseen ei tiedetä. Aikanaan kun Sissin tapauksesta kirjoittelin, niin hämmästyin miten yleisestä vaivasta on kyse ja miten vähän siitä silti puhutaan. Ennen Sissiä en ollut kuullutkaan moisesta. Kurja tauti siinä mielessä, että terve, hyväkuntoinen veteraanikoira muuttuu kuin sormia napsauttamalla tutisevaksi vanhukseksi. Mutta toisaalta kiva sairaus, koska koiralla ei ole kipuja ja lähes kaikki sairastuneet jotka tiedän ovat parantuneet.

Kysyin lääkäriltä voisiko Saanan tapaus olla jotain aivoperäistä (tätä vaihtoehtoa pelkäsin), mutta lääkäri vakuutti, että ei kuulemma voi, koska tietyt niille tyypilliset oireet puuttuu ja nuokin mitä on, pitäisi olla rajummat. Saana sai antibioottikuurin ja kortisonipiikin ja hyvillä mielin lähdettiin kotiin. Lääkäri (Niilo Tammisalo) oli muuten aivan ihana. Niin rauhallinen, miellyttävä ja positiivinen, että kaikki se ahdistus ja pelko jota tunsin ennen käyntiä, hävisi ensimmäisen viiden minuutin aikana. Lääkäri oli hyvin optimistinen ja toiveikas Saanan paranemisen suhteen ja se toivo tarttui muhunkin. Toiveikkaan mielen kera lähdettiin siis kotiin.

Syndrooman puhkeamista edeltävänä viikonloppuna kierrettiin molempina päivinä 6km metsälenkit, Saanu oli täysin normaali oma itsensä. Mistään ei olisi voinut arvata mitä maanantai tuo tullessaan.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta...
kuva Eija Tienhaara


Lääkärikäynnin jälkeen Saanan oireet hävisit lähes yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Ainoastaan pientä heittoa tasapainossa, joka sekin parani koko ajan. Saman viikon torstaina otettiin kuitenkin pientä takapakkia, kun vain lievästi vinossa ollut pää, vinoutui ihan kunnolla. Tästä seurauksena tasapainokin huononi jälleen. Soittelin lääkärille ja jatkettiin kortisonikuuria vähän pidemmäksi. Kolmisen viikkoa syndrooman puhkeamisen jälkeen käytiin fyssarilla. Saanan niska ja etuosa oli aivan jumissa, niinkuin saattoi olettaa tuon vinon pään takia. Patricia totesikin, että kummallisempaa olisi, jos niskan alueella ei olisi ollut mitään. Kaikki jumit saatiin hyvin hoidettua auki. Sanilla ja Tipillä ei mitään kummempaa. Koska Saanan tasapaino oli selkeästi huonompi ulkona kuin sisällä, niin pitkään käytin Saanaa ulkona vain asioilla. Fyssari käynnin jälkeen päätin kokeilla pientä korttelin ympäri lenkkiä, joka sujui oikein hyvin. Pikku hiljaa lenkit kasvoi. Seuraavat kuvat on otettu n. neljä viikkoa syndrooman puhkeamisen jälkeen.

Muori viipottaa

Kyllä me oltiinkin jo kaivattu lenkeille mukaan meidän omaa "lenkkipoliisia" :D


Tässä kuvassa näkyy vähän tuo pään vinous.

Saana kävi lääkärillä kontrollissa n.kuukausi syndrooman puhkeamisen jälkeen. En saanut työvuorojani siirrettyä, mutta onneksi äitini lupautui viemään Saanan, iso kiitos vielä!! Lääkäri totesi, että Saana on toipunut todella hienosti. Sanoi, että monasti ihmiset tuijottavat vain sitä vinoa päätä, eivätkö huomaa miten kaikki mut oireet ovat hävinneet. Myönnän, niin mäkin vähän tein! Lääkäri tutki Saanan ja antoi akupunktiota ja laseria niskaan ja etuosaan, vaikka siellä ei mitään aristuksia löytynytkään (varmaan kiitos fyssarikäynnin). Lopuksi lääkäri totesi, että että hän on niin iloinen meidän puolesta :) Lääkäri joka oikeasti ja aidosti välittää potilaastaan, sen parempaa lääkäriä ei olekaan. Pian Saana pääsi ekan kerran mukaan kimppalenkille, vihreään metsään tietysti. Saanu oli niin onnellisen oloinen kun näki kavereita ja pääsi nuuskuttamaan tuttuja polkuja. Etukäteis joululahjaksi Saana pääsi Lealle hierottavaksi ja mä sain samalla vähän vertaistukea, kun Lealla oli kokemusta parista syndrooma-koirasta. Hetken aikaa elämä taas hymyili. 

Eka vähän pidempi (n.4km) metsälenkki kavereiden kera :)
kuva Eija Tienhaara

 Kaikki näytti niin hyvältä, kunnes 2 kuukautta syndrooman puhkeamisesta, torstaina viikko ennen joulua,  sairaus uusi. Saanalta hävisi jälleen tasapaino liki kokonaan, silmät sahasi, pää pyöri. Lisäksi Saana pissasi alleen joka kerta pedilta noustessaan. Oli kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Se suru ja pettymyksen tunne, kun kaiken jälkeen me oltiin taas lähtöpisteessä. Mitään takapakkeja ei olisi todellakaan tarvittu, saati ansaittu. Elämä ei aina ole kovin reilua! Seuraavana päivänä jälleen lääkäriin, tällä kertaa tuohon lähi eläinlääkäriasemalle. Saatiin taas sama antibioottikuuri ja kortisonipiikki. Nyt ei lähdetty kotiin yhtä positiivisella mielellä kuin ensimmäisellä kerralla. Olo oli itseasiassa aika toivoton. Uusisiko sairaus jatkossa vähän väliä? Miksi oireet oli nyt paljon rajummat kuin ekalla kerralla? Tuli mieleen, että pitäisikö jo luovuttaa? Päätin vielä laittaa viestiä yhdelle pitkän linjan kasvattajalle, jolla paljon korkeaan ikään eläneitä koiria ja kokemusta tästä syndroomasta. Onneksi laitoin, se keskusteli toi toivon takaisin. Eila kertoi omasta koirastaan, jonka syndrooma oli uusinut kuukausi ensimmäisestä ja tosi rajuna, mutta niin vaan hänen koira toipui siitäkin. Syndrooma ei koskaan enää uusinut ja koira eli vielä kaksi vuotta sen jälkeen. Miten lohdullista.

Saanan isoimmat oireet hävisi taas tosi nopeasti. Ja kummallista kyllä, mutta toisen syndrooman seurauksena Saanan pää suoristui takaisin normaaliksi. Tasapaino ongelmat sen sijaan oli/on jälleen ne oireet joiden lievenemisessä tuntuu kestävän kauiten. Tälläkin kertaa oireet on pahemmat ulkona, sisällä Saanan tasapaino ja koordinaatio on jo selkeästi parempi, vaikka ei vielä ihan normaali. Pienen pieniä positiivisia merkkejä olen huomannut viime aikoina: Saana on alkanut taas potkia takajaloilla pissaamisen jälkeen, Saanu myös ravistelee enemmän, eikä enää kellahda sen seurauksena kumoon. Syndrooman puhjettua Saana lopetti haukkumisen kokokaan, mutta nyt neiti taas haukahtelee kun tulen kotiin :) Pieniä juttuja, mutta ehkä kuitenkin merkkejä siitä, että parempaan päin oltaisiin menossa? Raskasta tää on ollut ja on edelleen, varsinkin henkisesti. Tuntuu, että tunteet menee yhtä vuoristorataa...Välillä olen täynnä toivoa ja välillä taas kaikkea muuta...

Ollaan taas aloitettu lenkkeily pikku hiljaa, nyt mennään vielä pientä matkaa. Jospa Saanu taas kohta pääsee rakkaaseen vihreään metsään tallustamaan kavereiden kanssa. Pellon pohjalla käytiin viikko sitten jo vähän ihmettelemässä.









Reilu kahden kuukauden päästä olisi Saanan 14-vuotis syntymäpäivä. Toivon niin, että saataisiin vielä juhlia sitä yhdessä. Syndrooman puhkeamiseen asti Saana eli tosi tervettä elämää. Välillä melkein unohdin, että Saanu on jo vähän iäkkäämpi, kun se ei ulospäin näkynyt mitenkään. Voi miten kaipaankaan sitä aikaa... Iso kiitos kaikille, joilta olen saanut vertaistukea. Ja kiitos myös kaikille ihanille, jotka elätte hengessä mukana, tuette ja kannustatte. Me ollaan Saanan kanssa niin onnekkaita, kun meillä on teidät!

Chisun laulussa on kovasti koskettavat sanat:
 "kolmas pyörä, pyöri pois, et hän viel vain mun oma ois"... 
Niimpä...