Mulla olis yksi toive, yksi pieni pyyntö vaan

Saanu muru

Kuva Eija Tienhaara

Mennyt kesä ja syksy toi monta surullista uutista kaverikoira rintamalla, sairasteluja, menetyksiä...Monta kertaa mietin miten onnekas olen, kun mulla on terveet koirat. Mutta tilanteet muuttuu niin nopeaan, joskus yhdessä illassa..Se oli ihan tavallinen maanantai-ilta ja iltalenkki. Katselin jo alkulenkistä, että miksi Saana välillä liikkeessä vippaa sivusuunnassa. Loppulenkistä neidiltä sitten ihan yhtäkkiä lähti jalat alta ja meno muuttui hoiperrukseksi. Viimeiset 500m Saana pääsi sylikyydillä kotiin, koska tasapaino oli ihan hukassa, silmät sahasi, pää pyöri. Sama hoiperrus jatkui koko illan sekä aamun. Se olisi ollut ihan äärimmäisen pelottavaa ellen olisi kokenut tätä kaikkea jo kerran aikaisemmin, Sissin kanssa. Nyt olin ihan varma, että kyse on samasta syndroomasta. Tai lähes varma...mielessä kävi myös, että mitä jos tämä onkin jotain muuta..? Sinä yönä ei juuri tullut nukuttua...

Lääkäriin päästiin heti seuraavana aamuna ja diagnoosi vahvistui: vanhan koiran syndrooma, se sama kuin Sissilläkin, mutta huomattavasti lievempänä. Vanhan koiran syndrooma on siis eräänlainen tasapainohäiriö, sisä/välikorvan tulehdus, jota esiintyy erityisesti vanhoilla koirilla. Syytä syndroomaan puhkeamiseen ei tiedetä. Aikanaan kun Sissin tapauksesta kirjoittelin, niin hämmästyin miten yleisestä vaivasta on kyse ja miten vähän siitä silti puhutaan. Ennen Sissiä en ollut kuullutkaan moisesta. Kurja tauti siinä mielessä, että terve, hyväkuntoinen veteraanikoira muuttuu kuin sormia napsauttamalla tutisevaksi vanhukseksi. Mutta toisaalta kiva sairaus, koska koiralla ei ole kipuja ja lähes kaikki sairastuneet jotka tiedän ovat parantuneet.

Kysyin lääkäriltä voisiko Saanan tapaus olla jotain aivoperäistä (tätä vaihtoehtoa pelkäsin), mutta lääkäri vakuutti, että ei kuulemma voi, koska tietyt niille tyypilliset oireet puuttuu ja nuokin mitä on, pitäisi olla rajummat. Saana sai antibioottikuurin ja kortisonipiikin ja hyvillä mielin lähdettiin kotiin. Lääkäri (Niilo Tammisalo) oli muuten aivan ihana. Niin rauhallinen, miellyttävä ja positiivinen, että kaikki se ahdistus ja pelko jota tunsin ennen käyntiä, hävisi ensimmäisen viiden minuutin aikana. Lääkäri oli hyvin optimistinen ja toiveikas Saanan paranemisen suhteen ja se toivo tarttui muhunkin. Toiveikkaan mielen kera lähdettiin siis kotiin.

Syndrooman puhkeamista edeltävänä viikonloppuna kierrettiin molempina päivinä 6km metsälenkit, Saanu oli täysin normaali oma itsensä. Mistään ei olisi voinut arvata mitä maanantai tuo tullessaan.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta...

kuva Eija Tienhaara

Lääkärikäynnin jälkeen Saanan oireet hävisit lähes yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Ainoastaan pientä heittoa tasapainossa, joka sekin parani koko ajan. Saman viikon torstaina otettiin kuitenkin pientä takapakkia, kun vain lievästi vinossa ollut pää, vinoutui ihan kunnolla. Tästä seurauksena tasapainokin huononi jälleen. Soittelin lääkärille ja jatkettiin kortisonikuuria vähän pidemmäksi. Kolmisen viikkoa syndrooman puhkeamisen jälkeen käytiin fyssarilla. Saanan niska ja etuosa oli aivan jumissa, niinkuin saattoi olettaa tuon vinon pään takia. Patricia totesikin, että kummallisempaa olisi, jos niskan alueella ei olisi ollut mitään. Kaikki jumit saatiin hyvin hoidettua auki. Sanilla ja Tipillä ei mitään kummempaa. Koska Saanan tasapaino oli selkeästi huonompi ulkona kuin sisällä, niin pitkään käytin Saanaa ulkona vain asioilla. Fyssari käynnin jälkeen päätin kokeilla pientä korttelin ympäri lenkkiä, joka sujui oikein hyvin. Pikku hiljaa lenkit kasvoi. Seuraavat kuvat on otettu n. neljä viikkoa syndrooman puhkeamisen jälkeen.

Muori viipottaa

Kyllä me oltiinkin jo kaivattu lenkeille mukaan meidän omaa "lenkkipoliisia" :D

Tässä kuvassa näkyy vähän tuo pään vinous.

Saana kävi lääkärillä kontrollissa n.kuukausi syndrooman puhkeamisen jälkeen. En saanut työvuorojani siirrettyä, mutta onneksi äitini lupautui viemään Saanan, iso kiitos vielä!! Lääkäri totesi, että Saana on toipunut todella hienosti. Sanoi, että monasti ihmiset tuijottavat vain sitä vinoa päätä, eivätkö huomaa miten kaikki mut oireet ovat hävinneet. Myönnän, niin mäkin vähän tein! Lääkäri tutki Saanan ja antoi akupunktiota ja laseria niskaan ja etuosaan, vaikka siellä ei mitään aristuksia löytynytkään (varmaan kiitos fyssarikäynnin). Lopuksi lääkäri totesi, että että hän on niin iloinen meidän puolesta :) Lääkäri joka oikeasti ja aidosti välittää potilaastaan, sen parempaa lääkäriä ei olekaan. Pian Saana pääsi ekan kerran mukaan kimppalenkille, vihreään metsään tietysti. Saanu oli niin onnellisen oloinen kun näki kavereita ja pääsi nuuskuttamaan tuttuja polkuja. Etukäteis joululahjaksi Saana pääsi Lealle hierottavaksi ja mä sain samalla vähän vertaistukea, kun Lealla oli kokemusta parista syndrooma-koirasta. Hetken aikaa elämä taas hymyili. 

Eka vähän pidempi (n.4km) metsälenkki kavereiden kera :)

kuva Eija Tienhaara

 Kaikki näytti niin hyvältä, kunnes 2 kuukautta syndrooman puhkeamisesta, torstaina viikko ennen joulua,  sairaus uusi. Saanalta hävisi jälleen tasapaino liki kokonaan, silmät sahasi, pää pyöri. Lisäksi Saana pissasi alleen joka kerta pedilta noustessaan. Oli kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Se suru ja pettymyksen tunne, kun kaiken jälkeen me oltiin taas lähtöpisteessä. Mitään takapakkeja ei olisi todellakaan tarvittu, saati ansaittu. Elämä ei aina ole kovin reilua! Seuraavana päivänä jälleen lääkäriin, tällä kertaa tuohon lähi eläinlääkäriasemalle. Saatiin taas sama antibioottikuuri ja kortisonipiikki. Nyt ei lähdetty kotiin yhtä positiivisella mielellä kuin ensimmäisellä kerralla. Olo oli itseasiassa aika toivoton. Uusisiko sairaus jatkossa vähän väliä? Miksi oireet oli nyt paljon rajummat kuin ekalla kerralla? Tuli mieleen, että pitäisikö jo luovuttaa? Päätin vielä laittaa viestiä yhdelle pitkän linjan kasvattajalle, jolla paljon korkeaan ikään eläneitä koiria ja kokemusta tästä syndroomasta. Onneksi laitoin, se keskusteli toi toivon takaisin. Eila kertoi omasta koirastaan, jonka syndrooma oli uusinut kuukausi ensimmäisestä ja tosi rajuna, mutta niin vaan hänen koira toipui siitäkin. Syndrooma ei koskaan enää uusinut ja koira eli vielä kaksi vuotta sen jälkeen. Miten lohdullista.

Saanan isoimmat oireet hävisi taas tosi nopeasti. Ja kummallista kyllä, mutta toisen syndrooman seurauksena Saanan pää suoristui takaisin normaaliksi. Tasapaino ongelmat sen sijaan oli/on jälleen ne oireet joiden lievenemisessä tuntuu kestävän kauiten. Tälläkin kertaa oireet on pahemmat ulkona, sisällä Saanan tasapaino ja koordinaatio on jo selkeästi parempi, vaikka ei vielä ihan normaali. Pienen pieniä positiivisia merkkejä olen huomannut viime aikoina: Saana on alkanut taas potkia takajaloilla pissaamisen jälkeen, Saanu myös ravistelee enemmän, eikä enää kellahda sen seurauksena kumoon. Syndrooman puhjettua Saana lopetti haukkumisen kokokaan, mutta nyt neiti taas haukahtelee kun tulen kotiin :) Pieniä juttuja, mutta ehkä kuitenkin merkkejä siitä, että parempaan päin oltaisiin menossa? Raskasta tää on ollut ja on edelleen, varsinkin henkisesti. Tuntuu, että tunteet menee yhtä vuoristorataa...Välillä olen täynnä toivoa ja välillä taas kaikkea muuta...

Ollaan taas aloitettu lenkkeily pikku hiljaa, nyt mennään vielä pientä matkaa. Jospa Saanu taas kohta pääsee rakkaaseen vihreään metsään tallustamaan kavereiden kanssa. Pellon pohjalla käytiin viikko sitten jo vähän ihmettelemässä.

Reilu kahden kuukauden päästä olisi Saanan 14-vuotis syntymäpäivä. Toivon niin, että saataisiin vielä juhlia sitä yhdessä. Syndrooman puhkeamiseen asti Saana eli tosi tervettä elämää. Välillä melkein unohdin, että Saanu on jo vähän iäkkäämpi, kun se ei ulospäin näkynyt mitenkään. Voi miten kaipaankaan sitä aikaa... Iso kiitos kaikille, joilta olen saanut vertaistukea. Ja kiitos myös kaikille ihanille, jotka elätte hengessä mukana, tuette ja kannustatte. Me ollaan Saanan kanssa niin onnekkaita, kun meillä on teidät!

Chisun laulussa on kovasti koskettavat sanat:

 "kolmas pyörä, pyöri pois, et hän viel vain mun oma ois"... 

Niimpä...