Ikävä

Saanan lähdöstä on melkein viikko. Tuntuu, että paljon enemmän. Ihan liian kauan! Ikuisuus! Ikuisuus viimeisestä halista ja rapsutuksista. Saana on mielessä ihan koko ajan, kaikki muistuttaa.

Saana oli toipunut niin hienosti. Kulki taas muun porukan mukana pidemmilläkin metsälenkeillä. Kunnes tasapaino taas huononi, kolmatta kertaa. Ehkä se olisi jälleen ajan kanssa tasaantunut, mutta olisiko seuraava romahdus ollut edessä taas muutaman kuukauden päästä? Nyt Saanan ei tarvitse käydä läpi enää yhtään toipumisjaksoa. Eikä jäädä yhdeltäkään lenkiltä pois. Nyt Saana saa kulkea aina mukana, sydämessä.

Mulla ei pitänyt olla torstaina vapaapäivä, mutta onneksi mulla on ihana työpaikka ja maailman paras työkaveri. Ei me mitään ihmeellistä tehty. Käytiin heittelemässä frisbeetä koko poppoon kera. Saana oli niin innolla mukana, eikä edes juurikaan kompuroinut. Ehkä vauhdissa on helpompi pitää tasapaino kun rauhallisessa menossa? Syötiin herkkuja, otettiin kuvia ja nukuttiin päikkärit vierekkäin. Kerroin Saanalle uudestaan ja uudestaan kuinka hieno ja rakas koira se on. Illalla mentiin eläinlääkärille viimeistä kertaa. Nyt Saana saa kirmata nuorena ja terveenä siellä jossain. Oma sydämeni särkyi, mutta Saanun on hyvä olla ja se on pääasia!

Aika erikoinen juttu muuten tapahtui eläinlääkärillä. Äitini rannekello pysähtyi Saanan kuolinhetkeen. Sama tapahtui kerran aikaisemmin, kun mummoni kuolessa meidän seinäkello pysähtyi siihen aikaan. Uskon, että se oli jokin merkki. Ehkä joku oli Saanaa vastassa? Sissi? Tanu? Birka ehkä? Ja ehkä se joku halusi kertoa, että Saanasta pidetään kyllä huolta. Niin haluan uskoa!

Sani on ollut Saanan lähdön jälkeen jotenkin vaisu. Liikuttava tapaus kävi oisko ollut Saanan kuolemaa seuraavana päivänä. Lenkille lähtiessä, Sani oli jo ulko-ovella, kun se yhtäkkiä kääntyi, juoksi olkkariin ja haukahti pari kertaa. Ihan kuin se olisi huikannut Saanalle, että "tuu jo, me mennään!" :') Tipi taas on ruvennut pomottamaan Sania. Aina se on ollut dominoiva, mutta nyt saa olla vähän väliä komentamassa. Meillä kaikilla taitaa olla ikävä...Saana lempparipetikin on ollut viime torstaina lähtien käyttämätön. Aikaisemmin se on kyllä ollut kaikkien käytössä, nyt se vaan odottaa illasta toiseen tyhjänä...

"Yritä muistaa ne iloiset asiat, hauskat hetket, hullunkuriset jutut ja muista hänet lämmöllä."

Näin kirjoitti Saanan kasvattaja kun kerroin surulliset uutiset. Viisaita sanoja. Kaiken surun keskellä pitää muista iloita kaikista niistä lukemattomista ihanista muistoista, joita saatiin yhdessä. Onneksi saatiin niin monta yhteistä vuotta aikaa kerätä niitä. Niistä jokaisesta olen kovin kiitollinen.

"Sä ehkä tiedät, että mitään ei saa pitää.

Et toista lopulta ei voikaan omistaa.

Ja onni vaihtelee, mut jos vain toivo itää,

se ehkä huomenna taas alkaa versomaan.

Minäkin halusin pitää kaikesta kiinni ja omistaa.

Minäkin menetin jotain kaunista oikeaa.

Jota en takaisin enää luokseni milloinkaan saa.

Mulla arpeni on ja ne muistuttaa kuinka onni on lainassa vaan."

-Hauli Bros

Laulu, joka soi radiossa kun Sissin kanssa ajettiin viimeistä kertaa eläinlääkäriin. Siellä ne nyt on yhdessä taas, Sissi ja Saana, mun ihanat tytöt.