Koira parhaassa iässä!

Pääsiäisen alla 2.4 yks ihan speciaali pääsiäistipu täytti 6-vuotta!

Onnea, onnea, onnea pieni sininen!

Ei kyllä uskoisi ikäisekseen, mutta ehkä tää neiti ei vaan meinaa koskaan kasvaa aikuiseksi :)

Treasure,

that is what you are.

Honey, You're my golden star

I know you can make my wish come true

-Bruno Mars-

Vain taivas on rajana... :)

Pari viikkoa sitten aksailtiin taas Jennan opissa. Motivaatio tähän lajiin on ollut aika hukassa ja olin päättänyt, että ainakin tuleva kesä ja syksy taukoillaan lajista. Ollaan muutenkin jo pitkään treenattu agilitya ihan äärimmäisen vähän, lähinnä vaan noissa Jennan treeneissä eli noin kerran kuussa. Näillä ajatuksilla menin treeneihin ja enpä olisi ikinä uskonut miten täynnä aksa-intoa lähdin treeneistä pois. Jenna on vaan ihan uskomaton tsemppari ja kannustaja! Joo, osattiinhan me vaikka mitä ja treenit sujui hienosti, mutta parasta on kuitenkin se fiilis!! Jotain taikoja Jenna varmaan tekee, kun saa mut aina uskomaan, että meistä on ihan mihin vaan :) Näitä treenejä ennen olin kuitenkin jo niin asennoitunut taukoiluun, etten ollut hakenut meille kesätreenipaikkaa enkä edes vapaatreeni oikeutta :( Ja hakuajat oli tietysti menneet umpeen jo ajat sitten. Että kyllä me nyt sitten vaan joudutaan taukoilemaan...No syksyllä taas uudella innolla! Tää oli kuitenkin ihan paras tapa ja parhaat treenit aloittaa taukoilu. Ihan niinkuin koiran koulutuksessakin, pitää lopettaa silloin kun on kaikista hauskinta, niin seuraavalla kerralla sitä on jo valmiiksi intoa täynnä :D

Ja jos aksailu nyt jääkin hetkeksi ohjelmistosta pois, niin tokon kanssa meillä riittää kyllä puuhasteltavaa. Olen pähkännyt ja pohtinut, että yritettäisiinkö saada avo läpi vanhoilla säännöillä vai odotetaanko elokuuta ja uusia sääntöjä. Uusi avo-luokka vähän helpottuu, ainakin osan liikkeiden osalta, mutta toisaalta vanhat säännöt on tutut ja ei tarvitsisi jännittää sitä osaanko itse toimia kehässä oikein. Päädyin, että yritetään saada paketti kasaan ja koevalmiiksi pikapuoliin. Ja koulari tavoitteeksi ennen elokuuta. Jos ei onnistu, niin nou hätä, meillä ei ole kiire mihinkään :) Tällä hetkellä eniten työtä on paikallaanolossa (isoin ongelma on se etten treenaa tätä liikettä) ja seuraaminen (tähän saatiin hyvät vinkit kaverilta, joka kävi huippu opissa). Muiden liikkeiden osalta tarvitsee lähinnä liittää palasia yhteen, hienosäätää ja vahvistaa. Kova on usko, että saadaan valmista aikaan! Onneksi meillä on huisasti treeni-intoa ja muutamakin innokas treenikamu, jotka jaksaa kannustaa, potkia eteenpäin ja ennenkaikkea innostaa lähtemään kentälle silloinkin kun sää on huono tai muuten vaan laiskotuttaa! Treenikaverit on oikeesti tässäkin lajissa ihan kullan arvoisia! 

Seuraavat tokokuvat on ottanut Marianne Timonen, kiitos :)

Täysiiii!!

Valmiina hommiin!

Tämähän käy kuin tanssi vain!

Tältä siis näyttää kun koira nappaa kapulan..Jaa-a, missähän sen etujalat on? :D

ps. tänään treeneissä tehtiin 1 minuutin mittainen piilo paikallaanolo onnistuneesti. Pidempikin aika olisi varmaan sujunut, mutta halusin pelata varman päälle. Ja treeni-into vaan kasvaa!

Hymyssä suin kohti uusia haasteita!

Juhlaa ja kisailua

Saana-muori täytti 14 vuotta 15.3! Onnea muru!

"Elämä ei ole vuosia, viikkoja, tunteja vaan silmänräpäyksiä.

Iltaruskoja, aamukasteita, elettyjä, jaettuja hetkiä.

Niissä mitataan kaikki se, millä todella on merkitystä."

Juhlan kunniaksi päästiin ystävien kanssa metsälenkille vihreään metsään ja sen jälkeen kakkukahviteltiin. Kiitos kaikille seurasta :) 

Synttäripoppoo

Kuva Eija Tienhaara

Sama kööri :)

Kuva Eija Tienhaara

Iloinen päivänsankari
Kuva Eija Tienhaara

Synttäripose!
Kuva Eija Tienhaara

Synttärien jälkeisenä maanantaina tehtiin taas reissu Porvooseen. Synttärisankari ja pikkuneidit pääsi jälleen fyssarille ja nyt on kaikki taas rennon letkeitä ja vetreitä :) Koko vapaapäivä (tai ainakin se valoisa aika) siinä hurahti, mutta hyvän asian puolesta.

Viime viikonloppu olikin sitten varsinainen tehoviikonloppu. Lauantaina tokokoe ja sunnuntaina näyttely. Molemmat Sanin kanssa, joten saatiin neiti Saniainen kanssa viettää oikein tupla-annos laatuaikaa keskenämme :) 

Lauantain koe oli Ojangossa Racinel areenalla. Ilmotessani suunnittelin kovasti treenaavani "hullun lailla", mutta unohdin tykkänään nuo pimeät illat...Niin monen voi-liikkeen treenaukseen tarvitsisi valoa ja tilaa mitä tähän vuoden aikaan on aika hintsusti tarjolla. Joten treenailtiin se mitä tuolla pimeässä kyettiin eli aika vähän. Onneksi tämän suhteen helpottaa ihan kohta kun siirrytään kesäaikaan, jeee :) 

Tuomarina lauantain kokeessa oli meille uusi "tuttavuus" Aino Juhantalo. Juuri ennen paikallaaolon alkua (oltiin siis jo kehässä) toinen koira karkasi kehääntulotarkastuksesta Sanin luo haistelemaan. Ihan ystävällisellä mielellä onneksi ja onneksi Sani on sen verta kylmähermoinen, ettei ottanut asiasta mitään pulttia. Se kun on koiralle aika epäreilu tilanne olla käskyn alla kun toinen tulee iholle. Vähän kyllä jännitti, että pysyykö karkurikoira paikallaanolon ajan paikallaan, mutta hyvin pysyi. Vissiin tartti vaan päästellä hyöryt pihalle ennen töihin ryhtymistä ;) Paikallaanolosta "tienattiin" 10 pistettä.

Paikallaanolossa.

Kuva Laura Nissinen

Seuraaminen ei ollut ihan parasta Sania, vaikka ei huonoakaan. Mutta tätä pitää muistaa taas vahvistaa. Seuraamisesta 8.5. Istumisessa ei pysähtynyt heti, joten tartti tuplakäskyn, tästä 6 pistettä. Luoksetulo epäonnistui ihan täysin ja nollattiin. Sani oli vissiin tekemässä jotain ihan eri liikettä? Ruutu, se meidän ehdottomasti epävarmin liike, oli yksi hienoimmista mitä ollaan ikinä koetilanteessa tehty! Ruudussa maahanmenoon tuplakäsky, joten pisteitä 8. Periaatteessa käskyjen määrä ei edes ylittynyt, koska en antanut ollenkaan seiso-käskyä, mutta näinhän se säännöissäkin tulkitaan virheeksi. Muuten niin hieno ruutu, sydän, sydän, sydän! Hyppynoudosta 10 ja metallista 9. Tunnarissa katseli kehänlaidalle kun annoin etsi-käskyn eli tuplakäsky siihen ja liikutteli vääriä. Mun mielestä käytti suussakin, mutta ilmeisesti sitten ei, koska pisteitä 5.5. Kaukoissa jätön maahanmenoon ja vikaan maahanmenoon tuplakäsky. Muuten hienot vaihdot, ei mitään ennakointeja ja aikas paikallaan. Tästä 6.5.

Kuva Laura Nissinen

Tuomari oli tosi tiukka haukkumisen suhteen ja rokotti meidän yhteistyöpisteitä tästä syystä aika lailla, saatiin 6. Ripitti mut oikein kunnolla asiasta kehän jälkeen. Kuulemma hänen kehässä saa haukkua vain hän (lisäsi kyllä että toisin sanoen kukaan ei siis hauku ;)) ja vaikka Sani ei haukukaan liikkeissä niin kuulemma liikkeiden välit on yhtä lailla arvosteltavaa aikaa jne, Totesi kyllä loppuun, että muuten meno oli iloista ja kivannäköistä ja kunhan laitan nuo pikkuvirheet kuntoon niin aletaan tehdä hienoja tuloksia. Lopputulema siis tällä kertaa VOI 3 216p.

Se on ihan totta, että säännöt kieltää haukkumisen ja mua ei mitenkään haittaa, että asiasta rokotetaan, kovallakin kädellä. Ja ehkä sen saisi opetettua pois, ehkä ei? Mutta enpä kyllä aio edes yrittää. Sani tykkää tokosta, mikä on mulle se tärkein juttu! Ja meidän tapauksessa sen innon ja motivaation mukana nyt vaan tulee sitä haukkumista. Mulle se on vähän niinkuin osa pakettia, eikä haittaa mua! Muutenkin Sani täyttää kohta 10 vuotta. En tiedä minkä ikäisenä tokokoirat yleensä eläköityy lajin parista (toivottavasti ei vielä piiiitkään aikaan, en halua ajatellakaan), mutta joka tapauksessa en aio käyttää yhtään aikaa mihinkään semmoiseen mikä ei ole kivaa. Yhteistyön kerroin on joka tapauksessa vain 1, joten ihan sama vaikka saataisiin siitä 0. Näillä mennään ja se riittää mihin riittää, pääasia että on hauskaa! Ja onhan me haukkumisesta huolimatta jo yksi VOI1 tienattu... :) 

Haukkui? Kuka muka? En minä ainakaan!!

Oli kyllä ihan hirmu kivaa käydä taas kisailemassa. Seuraava koekin on jo katsottuna kalenteriin, jos vaan mahdutaan mukaan...

Myös Mikaela ja Tao oli samassa kokeessa. Meidän yhteistreeni-yritelmät on peruuntuneet milloin minkäkin syyn takia, joten oli kiva nähdä pitkästä aikaa ajan kanssa. Kiitos vielä kivasta seurasta :) 

Sunnuntai aamuna suunnattiin sitten (ei niin reippaana) Lahden KV-näyttelyyn. Hyvinkäältä nappastiin Heidi kyytiin mukaan, joten matkat sujui rattoisasti. Veteraanit oli siirretty eri tuomarille ja olivat jo heti aamusta. Sania varmaan vähän väsytti edellispäivän koitokset, koska ei ollut ihan niin riemukkaalla tuulella kuin edellisessä näyttelyssä. Namitkin unohtui kaikessa hötäkässä kotiin, joten jouduttiin pärjäämään repusta löytyneillä kuivanapuilla. Vähän temputtelua ennen kehää ja löytyihän se fiilis sieltä. Tällainen arvostelu saatiin ruotsalaiselta Nina Lönner-Anderssonilta.

Very feminine bitch. Nice expression. Too broad in skull. Nice shape. Good reach of neck. Could have better spring of ribs. Elbows bit loose. Good enough angulations. Short sloping croup. Lovely temperament. Showing in very good condition but needs more reach and drive.

VET EH

Nyt luulen, että jäädään näyttelyiden osalta odottelemaan toukokuun loppua ja Sanin synttäreitä. Sen jälkeen voidaan sitten alkaa bongailla niitä "yli 10v veteraanit ilmaiseksi-näyttelyitä" ;)

Toipilaita ja tunnustuksia

Oikeasti vaan yksi tunnustus, mutta monikossa rimmasi paremmin ;)

Tässä tassupotilaan tunnelmia.

Tassu on parantunut hyvin ja on jo oikein siisti. Pieni, nyt jo umpeutunut, reikä/haava varpaiden välissä näkyy, mikälie sen sinne raapaissut? Sidettä pidän vielä sen aikaa että haava varmasti on parantunut kunnolla. Onneksi ei tarvitse pitää mitään kauluria, vaan Sani antaa tassun olla rauhassa :) Tassu kestää hyvin myös käyttöä, testattu tänään 1,5 h iltalenkillä. Hihnassa tosin mutta kuitenkin.

Porukan toiselle toipilaalle, Saanukallekin kuuluu hyvää. Syndrooman oireista on jäljellä enää vain lieviä tasapainohäiriöitä. Ne voi kuulemma jäädä pysyvästikin, mutta ovat onneksi niin lieviä, että eivät meidän arkea juurikaan haittaa. Kotona ja tasaisella maalla Saanan liikkuminen on jo varsin tasaista ja ulkopuolinen, taustoja tietämätön ei varmaan huomaisi mitään. Metsässä kapeilla, muhkuraisilla poluilla heitättää vähän, mutta onneksi kevät on jo kovaa vauhtia tulossa :) Sen verran Saanan yleiskunto tippui sairastelun aikana (tai lähinnä ehkä pitkän lenkittömyysajan tähden) että pidemmille lenkeille en enää arvaa ottaa mukaan. Saanan lenkit onkin nykyään maksimissaan 3-4 km. Vähän Saanaa kiukuttaa tuo osasta lenkeiltä poisjääminen ja joskus on laukut ratsattu tai raolleen jääneet kaapit ja laatikot pengottu yksinollessa. Mitään neiti ei kuitenkaan riko, levittelee vaan. Tai syö suihinsa :D Mulla onkin nykyään aikamoinen arsenaali erilaisia aktivointileluja muorille puuhailtavaksi, jos lähdetään lenkille ilman. Ja välillä taas vastavuoroisesti Sani ja Tipi joutuu tyytymään lyhyempään lenkkiin ja mennään Saanan ehdoilla. Muutoin muori, kohta 14vee on onneksi oikein iloinen ja elämäänsä tyytyväinen mummokoira!

Ja se tunnustus on tässä. 

Kiitos Sarille, kun nappasit vuosikokouksesta matkaan mukaan :) 

Iloa ja surua

Meillä oli Pipasen kanssa niin kiva näyttelyreissu Viroon viikko sitten. Reissuun lähdettiin Leenan, pikku-Noelin ja Lucy-bortsun kanssa. Vaikka Tipi onkin varsin tervepäinen ja järkevä koira, niin vähän kyllä jännitti kuinka yhteiselo tuollaisen reilu 1vee ihmislapsen kanssa sujuu. Tipi kun ei ole lasten kanssa juuri ollut tekemisissä, varsinkaan noin pienten. Mutta eipä siinä mitään ongelmaa ollut, kun nää kaksi löysi heti yhteisen sävelen. Pipa pusutteli Noelia aina mennen, tullen ja palatessa. Ja Noelista Tipin pusuttelu oli niin hauskaa että kikatus vaan kuului ja halusi vähän väliä tulla moikkaamaan Tipiä, uudestaan ja uudestaan :)

Reissuun lähdettiin lauantaina töitten jälkeen. Miksiköhän muuten ne just sulkemisaikaan tulevat pähkäilijät ja asiakkaitten matolle ripuloivat koirat sattuu aina tulemaan juuri silloin kun ei varsinaisesti olisi aikaa jäädä ylitöihin? Ihme ja kumma, selvittiin kuitenkin ajallaan matkaan ja ehdittiin hyvin laivaan! Yö vietettiin hotellissa ja aamusta pirteinä näyttelypaikalle. Leena, Noel ja Lucy jäi bortsukehälle ja me suunnattiin shelttikehälle. Näyttelyyn oli ilmoitettuna 34 shelttiä, joista iso osa Suomesta. Olipas kiva nähdä tuttuja naamoja! Kehänlaita seuraksi saatiin todella mukava ja puhelias norjalainen shelttikasvattaja (kuulemma Norjan viime vuoden voittoisin kasvattaja), joten odottelu-aikakin hujahti hetkessä mukavassa seurassa :)

Sheltit tuomaroi Zorica Salijevic, ruotsalainen ja nainen, vaikka nimen perusteella kuvittelin ihan muuta ;) Nostaessani Tipin pöydälle tuomari totesi ensi töikseen, että "miksi näiltä kaikilta puuttuu turkki?". Tulos EH ei siis tullut yllätyksenä! Oikeasti Tipi ei edes ole karvaton tällä hetkellä, Tipiksi siis. Neidin sporttiturkki ei vaan ole suurimman osan tuomareista mielestä koskaan näyttelykunnossa... Piipanen esiintyi kuitenkin jälleen kerran niin kauniisti, josta tuomariltakin kehut arvosteluun ja kun tultiin kehästä niin norjalaiskasvattaja totesi että "she was moving excellent". Hieno pieni sininen siis! :)

Erittäin Hieno pieni sininen!

Shetlannin karvaton koira, hmm... ;)

Kiitos kivalle reissuseuralle, otetaan pian uudestaan!!

Sit niitä ikävämpiä juttuja, taas kerran,,,

Eilen Sanin kanssa ohjatuissa tokotreeneissä. Meillä muuten alkaisi liikkeet olla taas aika hyvässä jamassa, voisi vaikka katsella kokeita johonkin väliin. Back to asiaan. Treenien loppu puolella kävi kummallinen juttu. Sani oli mulla sylissä ja kun laskin maahan, niin neiti pääsi jotenkin luiskahtamaan mun käsistä, niin että etupää hieman tömähti maahan. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Sen jälkeen Sani oli tosi outo, ihan kuin sitä olisi oksettanut tai jotain...Mentiin hetkeksi ulos kävelemään ja kohta Sani oli taas normaali. Tehtiin loput treeniliikkeet ja Sani oli taas iloinen ja vauhdikas oma itsensä. Pohdin, että ehkä sillä meni ilmat pihalle siinä tipahduksessa tai jotain, vaikka oikeasti Sani ei todellakaan tippunut korkealta eikä pahasti. Koko kotimatkan mua vaivasi ja mietitytti tuo tapahtunut. 

Kotona huomasin, että Sani nuoli toista etutassuaan ja sehän olikin sitten nuollut sen lähes vereslihalle. Varpaan välissä oli joko haava tai patti tai jotain, en saanut selvää kun on niin hankalassa paikassa ja punoitti niin kovin. Mun ensimmäinen ajatus oli, että se on varmaan kasvain. Viestittelin kaverin kanssa joka rauhoitteli, että ehkä voisi olla furunkuloosia. Googlasin furunkuloosin ja vaikka sekään ei kovin kivalta kuulostanut, niin ehdottomasti kuitenkin paremmalta kuin kasvain. Puhdistin vedellä ja pistin tassun pakettiin yöksi. Niin mahtavaa, että tää tuli juuri viikonloppua vasten :( Aamulla hain apteekista betadinea, koska nyt haava jo eritti vähän jotain märkää. Onneksi sain päivystävän eläinlääkärin kiinni. Furunkoloosi ei kuulemma ole ollenkaan sheltille tyypillinen vaiva. Hän epäili, että todennäköisemmin terävä lumenreuna tai jää on raapaissut tassuun haavan, jonka Sani nuolemisellaan on saanut ärtymään. Hoitona puhditus ja nuolemisen estäminen. Jos tassu turpoaa tai tulee tosi kipeäksi, niin sitten lääkäriin. Kuulemma muutamassa päivässä pitäisi mennä ohi. Lääkäri sanoi olevansa puhelimen päässä koko viikonlopun ja käski soitella jos tilanne jotenkin pahenee. Totesi kuitenkin, että 2/3 tällaiset tapaukset menee kotihoidolla ohi. Huh, miten helpottavaa. Tassu on nyt koko ajan paketissa ja onneksi Sani ei juurikaan yritä nuolla sitä, eikä onnu yhtään. Ilmeisesti ei siis vaivaa. Puhdistaessa ei myöskään ole kosketusarka, joka sekin positiivinen juttu! Varmaan tuo treeneissä tapahtunut oli jonkinmoinen kipukohtaus. Tömähdyksessä ehkä kynsi tai maassa ollut kivi tms. sellainen osui haavaan? Nyt sitten parannellaan ja toivotaan, että menee näillä kotikonteilla ohi!!

Neiti aurinkoinen :)

Pikku-muru!


Viime viikkoon mahtui myös yksi todella surullinen uutinen. Meidän joka viikkoinen vakkarilenkkikaveri ja rakas ystävä Birka on nyt enkelikoira. Lämmin osanotto Birkan omille ihmisille ja halauksia!

Viimeinen yhteinen kuva kaveruksista.
Kuva Eija Tienhaara

Ystäviä kuolee,

mutta he eivät ikinä katoa.

Heidän muistonsa laskee auringon mailleen,

herättää ruohon,

ja maalaa taivaalle sateenkaaren.

Menneiden ystävien muistot elävät aaltojen lyödessä rantaan

ja tähdenlennoissa.

Tuulen huminassa he kuiskaavat meille, 

ettemme kaipaisi heitä niin paljon, 

sillä heillä on nyt hyvä olla.

-tuntematon

Hyvää matkaa rakas pieni ystävä. Meillä on niin ikävä sinua!

Tipin pentu

Tipi synnytti maanantaina pennun. Pennun nimi on Täplis sen erikoisesta värityksestä johtuen :)

Isä lienee jonkin sortin leopardi? :D

Eilen illalla Piipanen teki 15 minuuttia pesää pennulle mun tyynyn viereen...Odotan siis jo kovasti luovutusikää ;) Onneksi täplis ei muuten kauheasti häiritse meidän arkea. Sisällä Tipi sitä kuljettelee ees taas, mutta ulos lähtee kyllä mielellään ilmankin. Sanotaan, että valeraskauden oireet pahenee vanhetessa. Pitää kyllä paikkansa Tipin kohdalla jolla ei ekaan kolmeen vuoteen ollut minkäänlaisia valeraskauksia. Ja tää on ensimmäinen kerta, kun sillä on ihan varsinainen "pentu", neidin ollessa siis liki 6vee. Sterkkaus ois ohjelmassa joskus tän vuoden puolella...

Maanantaina käytiin taas aksaamassa Jennan opissa. Mari kuvasi meidän toisen pätkän menoa, kiitoksia vielä! Kuten aiemmin kirjoitin, meillä on ollut vähän motivaatio hukassa ja ei olla juur jaksettu treenailla. Ja näkyyhän se. Molemmilla taidot vähän ruosteessa, mutta mitä sen väliä kunhan on kivaa :) 

Jennan treenit 9.2.

 Viime viikon vapispäivänä ei aurinko paistellut (taaskaan), mutta kamera pääsi silti mukaan lenkille. Hauskanpitoa talven ihmemaassa :)

Näiden kuvien myötä iloista viikkoa kaikille!

Raikas tuuli, puhalla pois pilvet pinttyneet!!

Dodiin, olisi niin paljon kerrottavaa, etten tiedä mistä aloittaa :)

Jos vaikka Saanan kuulumisista...Saanulle kuuluu ihan hyvää. Toipuminen etenee hitaasti, mutta ainakin etenee. Hetken aikaa oli vaihe jossa tuntui, ettei mitään edistymistä tapahtunut, se oli ehkä kaikista raskainta. Mutta nyt taas vaihteeksi positiivisella ja toiveikkaalla mielellä. Viikko sitten käytiin lääkärissä kontrollissa. Lääkäri sanoi, että jos vaan jaksan tätä henkistä stressiä niin Saanan kunto ja vointi on niin hyvät, että hyvin voi rauhassa katsella miten tilanne kehittyy. Viimeisen reilun viikon aikana on tuntunut, että Saanan koordinaatio ja tasapaino on parantunut ihan merkittävästi. Lenkkejä ollaan koko ajan kasvatettu ja suht vakaata alkaa meno olla, liukkaista keleistäkin huolimatta. Syndroomaan liittymättömänä juttuna Saanalla on nyt viime aikoina alkanut ilmetä joitain dementian oireita. Lähinnä lenkillä ollessa saa vahtia, että pysyy matkassa mukana, kun saattaa unohtua hajun perään ja jos ei näe mua, niin lähteekin menemään eri suuntaan kuin muut. Ja kun kuulo on jo aika huono, niin siinä saa olla tarkkana...Kotona on myös muutaman kerran eksynyt johonkin nurkkaan. Onneksi nämä on toistaiseksi vain satunnaisia tapauksia, mutta eihän se vanhuus yksin tule. Onneksi Saana on kuitenkin koko ajan tosi iloinen ja hyväntuulinen. Välillä vähän höppänän oloinen, mutta ei mitenkään ahdistunut. Haluaa kovasti osallistua kaikkeen ja olla menossa mukana. Lievästä dementiasta huolimatta Saana alkaa taas olla aika lailla oma itsensä :) Jos tää raskas loppuvuosi jotain on opettanut, niin arvostamaan jokaista yhteistä hetkeä! Päivä kerrallaan siis...

Kaikesta sairastelusta huolimatta missään vaiheessa ei ole ollut hetkeäkään epäselvää kuka on tän koiralauman pomo. Kuka sanoo viimeisen sanan ja kuka vie parhaat pedit. Video toimikoon todisteena ;)

Pomon elkein

Vaikka loppu vuoteen liittyi paljon surullista Saanan sairastelun tähden, niin on me kivojakin juttuja touhuiltu. Päivi Eerolan handlerikurssilla opiskeltiin viiden kerran verran näyttelyesiintymistä. Paljon opittiin ja paljon kehityttiin. Tipin kanssa keskityttiin hiomaan showtaitoja vielä paremmiksi ja Pipaselle kurssi olikin yhtä huvipuistoilua. Mikäs sen hauskempaa kuin temputella ja syödä herkkuja! Ja Sanin näyttelyistä eläköityminen on sitten peruttu ;) Jos ennen kurssia näyttelytouhut oli Sanin mielestä tylsää puuhaa, niin kurssin myötä homma muuttui taas hauskaksi. Vikalla kerralla neidin esiintyminen oli niin tyylikästä, että Päivi totesi, ettei keksi enää mitään mitä siitä tarvitsisi muuttaa. Hännän liputukseen saatiin ohje, ettei saa mennä liian lähelle edessä olevia, silloin kuulemma nostaa. Muulloin häntä nousee vain kärjestä, ei tyvestä ja Päivin mukaan se ei ole merkki mistään muusta kuin reippaasta luonteesta. Hyvä juttu, koska en olisi missään tapauksessa alkanut kouluttaa sitä alas! Lopuksi Päivi totesi, että nyt ilmoittamaan näyttelyyn ja viestiä sitten hänelle kun ollaan oltu ROP-veteraani :) Hih, joopa joo!

Lahden ryhmikseen lähdettiin sitten testailemaan opittuja taitoja. Marjalta saatiin vähän trimmailuapua, joten sain viedä viimisen päälle hienot tytöt kehään, kiitos vielä! Tuomarina oli Paula Rekiranta. Pipan vuoro oli ensin ja voi miten hienosti neiti esiintyi, ei mitään haisteluja tai hihnassa vetämistä. Se on niin showgirl! Väri ei ollut tuomarin mieleen, joten tuloksena EH. Arvostelu kuului seuraavasti:

Erittäin hyväntyyppinen, mittasuhteiltaan oikea narttu. Pitkä pää, jossa hyvät linjat. Hieman pyöreät silmät. Kookkaat korvat. Hyvä kaula. Tiivis ylälinja. Saisi olla paremmin kulmautunut edestä. Hyvä runko ja takaosa. Hyvä karvanlaatu. Merleväri saisi olla puhtaampi. Liikkuu erittäin hyvin.

Kuva Kirsi Tuominen

Hyvin oli opit menneet perille Sanillekin! Kyllä hymyilytti, kun neidin iloista menoa katseli. Iloinen esiintyminen oli mulle voitto jo itsessään, se oli se meidän tavoite! Bonuksena päälle tiukalta tuomarilta VET ERI 2 SA. Sanin arvostelu näytti tältä: 

9,5v. Kaunis narttumainen kokonaisuus. Erittäin hyvä koko. Hyvä kallo. Kuono-osa jo hieman kuivunut, Tummat silmät. Hyvinkannetut korvat, Hyvä runko, raajat ja kulmaukset. Hyvä karvapeite. kevyet, rodunomaiset liikkeet.

Kuva Kirsi Tuominen

Kiitos vielä myös parhaalle reissuseuralle!! :) 

Aksan suhteen ollaan oltu äärettömän laiskoja. Sitä oikeaa asennetta ei ole meinannut millään löytyä...Vuoden alussa ilmoitin meidät kisoihin, vaikka ei juuri olla treenailtu. Ajattelin josko sillä tavalla löytyisi se treeni-intokin taas. Typerä päähänpisto, myönnetään. Tipi oli jotenkin outo kisoissa, jäi esim. hetkeksi patsastelemaan A:n päälle. Järki sanoi, että se on varmaan vaan treenaamattomuuden aiheuttamaa epävarmuutta, mutta koska saan itseni lietsottua niin helposti pieneen hysteriaan, niin jätettiin toinen startti ottamatta ja seuraavalla viikolla vein Tipin varmuuden vuoksi verikokeisiin. Otettiin laaja verenkuva ja kilppariarvot. Tulokset tuli ja lääkärin sanoin "aivan loistavat arvot, kaikki hienosti viite-arvoissa". Huh helpotus! Tällä viikolla oltiin Jennan treeneissä ja olipas mukavaa! Muistin taas miten kivaa aksa voikaan olla :) Ihan huippua!

Ei oo aksakuvia, peltorallia vaan

Eat my dust!!!! 

Tokoiltu ollaan kerta viikkoon ohjatusti ja jonkun verran itsekseen.  Iso kiitos Ilselle, Mariannelle ja Mikaelalle treeniseurasta. Moni treeni olisi jäänyt tekemättä ilman treenikavereita jotka on valmiita treenimään säällä kuin säällä :)  Marraskuussa käytiin Krista Karhun yksärillä Ylöjärvellä. Treenikaveri teki reissusta tosi hyvät muistiinpanot, joten taidan tehdä niistä ihan oman päivityksensä. Viime viikonloppuna osallistuttiin Tipin kanssa myös leikki- ja motivaatiokurssille, mutta jos siitäkin vaikka oma päivityksensä.

Muutama kuva treeneistä Visiolla. Kaikki kuvat on ottanut Marianne Timonen, kiitos!

Hoplan! 

Teräsnainen :)

Maahanko?

Aina valpas!

Loppuun vielä Eijan ottama suloinen kuva meidän lenkipoppoosta. 

Kuva Eija Tienhaara

Tän iloisen ja värikkään poppoon myötä kivaa loppuviikkoa kaikille! :)

Mulla olis yksi toive, yksi pieni pyyntö vaan

Saanu muru

Kuva Eija Tienhaara

Mennyt kesä ja syksy toi monta surullista uutista kaverikoira rintamalla, sairasteluja, menetyksiä...Monta kertaa mietin miten onnekas olen, kun mulla on terveet koirat. Mutta tilanteet muuttuu niin nopeaan, joskus yhdessä illassa..Se oli ihan tavallinen maanantai-ilta ja iltalenkki. Katselin jo alkulenkistä, että miksi Saana välillä liikkeessä vippaa sivusuunnassa. Loppulenkistä neidiltä sitten ihan yhtäkkiä lähti jalat alta ja meno muuttui hoiperrukseksi. Viimeiset 500m Saana pääsi sylikyydillä kotiin, koska tasapaino oli ihan hukassa, silmät sahasi, pää pyöri. Sama hoiperrus jatkui koko illan sekä aamun. Se olisi ollut ihan äärimmäisen pelottavaa ellen olisi kokenut tätä kaikkea jo kerran aikaisemmin, Sissin kanssa. Nyt olin ihan varma, että kyse on samasta syndroomasta. Tai lähes varma...mielessä kävi myös, että mitä jos tämä onkin jotain muuta..? Sinä yönä ei juuri tullut nukuttua...

Lääkäriin päästiin heti seuraavana aamuna ja diagnoosi vahvistui: vanhan koiran syndrooma, se sama kuin Sissilläkin, mutta huomattavasti lievempänä. Vanhan koiran syndrooma on siis eräänlainen tasapainohäiriö, sisä/välikorvan tulehdus, jota esiintyy erityisesti vanhoilla koirilla. Syytä syndroomaan puhkeamiseen ei tiedetä. Aikanaan kun Sissin tapauksesta kirjoittelin, niin hämmästyin miten yleisestä vaivasta on kyse ja miten vähän siitä silti puhutaan. Ennen Sissiä en ollut kuullutkaan moisesta. Kurja tauti siinä mielessä, että terve, hyväkuntoinen veteraanikoira muuttuu kuin sormia napsauttamalla tutisevaksi vanhukseksi. Mutta toisaalta kiva sairaus, koska koiralla ei ole kipuja ja lähes kaikki sairastuneet jotka tiedän ovat parantuneet.

Kysyin lääkäriltä voisiko Saanan tapaus olla jotain aivoperäistä (tätä vaihtoehtoa pelkäsin), mutta lääkäri vakuutti, että ei kuulemma voi, koska tietyt niille tyypilliset oireet puuttuu ja nuokin mitä on, pitäisi olla rajummat. Saana sai antibioottikuurin ja kortisonipiikin ja hyvillä mielin lähdettiin kotiin. Lääkäri (Niilo Tammisalo) oli muuten aivan ihana. Niin rauhallinen, miellyttävä ja positiivinen, että kaikki se ahdistus ja pelko jota tunsin ennen käyntiä, hävisi ensimmäisen viiden minuutin aikana. Lääkäri oli hyvin optimistinen ja toiveikas Saanan paranemisen suhteen ja se toivo tarttui muhunkin. Toiveikkaan mielen kera lähdettiin siis kotiin.

Syndrooman puhkeamista edeltävänä viikonloppuna kierrettiin molempina päivinä 6km metsälenkit, Saanu oli täysin normaali oma itsensä. Mistään ei olisi voinut arvata mitä maanantai tuo tullessaan.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta...

kuva Eija Tienhaara

Lääkärikäynnin jälkeen Saanan oireet hävisit lähes yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Ainoastaan pientä heittoa tasapainossa, joka sekin parani koko ajan. Saman viikon torstaina otettiin kuitenkin pientä takapakkia, kun vain lievästi vinossa ollut pää, vinoutui ihan kunnolla. Tästä seurauksena tasapainokin huononi jälleen. Soittelin lääkärille ja jatkettiin kortisonikuuria vähän pidemmäksi. Kolmisen viikkoa syndrooman puhkeamisen jälkeen käytiin fyssarilla. Saanan niska ja etuosa oli aivan jumissa, niinkuin saattoi olettaa tuon vinon pään takia. Patricia totesikin, että kummallisempaa olisi, jos niskan alueella ei olisi ollut mitään. Kaikki jumit saatiin hyvin hoidettua auki. Sanilla ja Tipillä ei mitään kummempaa. Koska Saanan tasapaino oli selkeästi huonompi ulkona kuin sisällä, niin pitkään käytin Saanaa ulkona vain asioilla. Fyssari käynnin jälkeen päätin kokeilla pientä korttelin ympäri lenkkiä, joka sujui oikein hyvin. Pikku hiljaa lenkit kasvoi. Seuraavat kuvat on otettu n. neljä viikkoa syndrooman puhkeamisen jälkeen.

Muori viipottaa

Kyllä me oltiinkin jo kaivattu lenkeille mukaan meidän omaa "lenkkipoliisia" :D

Tässä kuvassa näkyy vähän tuo pään vinous.

Saana kävi lääkärillä kontrollissa n.kuukausi syndrooman puhkeamisen jälkeen. En saanut työvuorojani siirrettyä, mutta onneksi äitini lupautui viemään Saanan, iso kiitos vielä!! Lääkäri totesi, että Saana on toipunut todella hienosti. Sanoi, että monasti ihmiset tuijottavat vain sitä vinoa päätä, eivätkö huomaa miten kaikki mut oireet ovat hävinneet. Myönnän, niin mäkin vähän tein! Lääkäri tutki Saanan ja antoi akupunktiota ja laseria niskaan ja etuosaan, vaikka siellä ei mitään aristuksia löytynytkään (varmaan kiitos fyssarikäynnin). Lopuksi lääkäri totesi, että että hän on niin iloinen meidän puolesta :) Lääkäri joka oikeasti ja aidosti välittää potilaastaan, sen parempaa lääkäriä ei olekaan. Pian Saana pääsi ekan kerran mukaan kimppalenkille, vihreään metsään tietysti. Saanu oli niin onnellisen oloinen kun näki kavereita ja pääsi nuuskuttamaan tuttuja polkuja. Etukäteis joululahjaksi Saana pääsi Lealle hierottavaksi ja mä sain samalla vähän vertaistukea, kun Lealla oli kokemusta parista syndrooma-koirasta. Hetken aikaa elämä taas hymyili. 

Eka vähän pidempi (n.4km) metsälenkki kavereiden kera :)

kuva Eija Tienhaara

 Kaikki näytti niin hyvältä, kunnes 2 kuukautta syndrooman puhkeamisesta, torstaina viikko ennen joulua,  sairaus uusi. Saanalta hävisi jälleen tasapaino liki kokonaan, silmät sahasi, pää pyöri. Lisäksi Saana pissasi alleen joka kerta pedilta noustessaan. Oli kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Se suru ja pettymyksen tunne, kun kaiken jälkeen me oltiin taas lähtöpisteessä. Mitään takapakkeja ei olisi todellakaan tarvittu, saati ansaittu. Elämä ei aina ole kovin reilua! Seuraavana päivänä jälleen lääkäriin, tällä kertaa tuohon lähi eläinlääkäriasemalle. Saatiin taas sama antibioottikuuri ja kortisonipiikki. Nyt ei lähdetty kotiin yhtä positiivisella mielellä kuin ensimmäisellä kerralla. Olo oli itseasiassa aika toivoton. Uusisiko sairaus jatkossa vähän väliä? Miksi oireet oli nyt paljon rajummat kuin ekalla kerralla? Tuli mieleen, että pitäisikö jo luovuttaa? Päätin vielä laittaa viestiä yhdelle pitkän linjan kasvattajalle, jolla paljon korkeaan ikään eläneitä koiria ja kokemusta tästä syndroomasta. Onneksi laitoin, se keskusteli toi toivon takaisin. Eila kertoi omasta koirastaan, jonka syndrooma oli uusinut kuukausi ensimmäisestä ja tosi rajuna, mutta niin vaan hänen koira toipui siitäkin. Syndrooma ei koskaan enää uusinut ja koira eli vielä kaksi vuotta sen jälkeen. Miten lohdullista.

Saanan isoimmat oireet hävisi taas tosi nopeasti. Ja kummallista kyllä, mutta toisen syndrooman seurauksena Saanan pää suoristui takaisin normaaliksi. Tasapaino ongelmat sen sijaan oli/on jälleen ne oireet joiden lievenemisessä tuntuu kestävän kauiten. Tälläkin kertaa oireet on pahemmat ulkona, sisällä Saanan tasapaino ja koordinaatio on jo selkeästi parempi, vaikka ei vielä ihan normaali. Pienen pieniä positiivisia merkkejä olen huomannut viime aikoina: Saana on alkanut taas potkia takajaloilla pissaamisen jälkeen, Saanu myös ravistelee enemmän, eikä enää kellahda sen seurauksena kumoon. Syndrooman puhjettua Saana lopetti haukkumisen kokokaan, mutta nyt neiti taas haukahtelee kun tulen kotiin :) Pieniä juttuja, mutta ehkä kuitenkin merkkejä siitä, että parempaan päin oltaisiin menossa? Raskasta tää on ollut ja on edelleen, varsinkin henkisesti. Tuntuu, että tunteet menee yhtä vuoristorataa...Välillä olen täynnä toivoa ja välillä taas kaikkea muuta...

Ollaan taas aloitettu lenkkeily pikku hiljaa, nyt mennään vielä pientä matkaa. Jospa Saanu taas kohta pääsee rakkaaseen vihreään metsään tallustamaan kavereiden kanssa. Pellon pohjalla käytiin viikko sitten jo vähän ihmettelemässä.

Reilu kahden kuukauden päästä olisi Saanan 14-vuotis syntymäpäivä. Toivon niin, että saataisiin vielä juhlia sitä yhdessä. Syndrooman puhkeamiseen asti Saana eli tosi tervettä elämää. Välillä melkein unohdin, että Saanu on jo vähän iäkkäämpi, kun se ei ulospäin näkynyt mitenkään. Voi miten kaipaankaan sitä aikaa... Iso kiitos kaikille, joilta olen saanut vertaistukea. Ja kiitos myös kaikille ihanille, jotka elätte hengessä mukana, tuette ja kannustatte. Me ollaan Saanan kanssa niin onnekkaita, kun meillä on teidät!

Chisun laulussa on kovasti koskettavat sanat:

 "kolmas pyörä, pyöri pois, et hän viel vain mun oma ois"... 

Niimpä...